Pikkupatikointia Reinin laaksossa

Ennen kesälomia etsittiin urhelukaverini kanssa kohteita, ja päädyttiin Rheintalissa patikointiin. Nimesin kaverin urheilukaveriksi, sillä viimeksi ollaan taidettu nähdä normaalit vaatteet päällä helmikuussa :) Deutsche Bahn, eli Saksan rautatiet tarjoaa viikonloppulippuja, jolla noin neljälläkympillä saa matkustaa viisi henkilöä koko Saksassa. Sellainen siis taskuun ja kohti Kaubia, josta lähdimme kipuamaan rinteitä ylös.

Tuonne sitä pitäisi kiivetä. Tässä vaiheessa ei tiettykään montako näitä on edessä..

Sorruimme aloittelijan virheeseen, sillä kumpikaan ei ollut kotoa löytänyt tarpeeksi vesipulloja mukaan otettavaksi. Kaubissa oli tarkoitus etsiä kioski, mutta molemmat olivat siinä vaiheessa niin täpinöissään menossa vuorille, että pääsi unohtumaan. Huomasimme tämän ensimmäisen rinteen huipulla, mutta kaveri oli katsonut kartasta, että reitti on vain n. 14 km eli totesimme että eiköhän näillä kolmella litralla sinne asti pääse. Niimpäniin.

Ensimmäisen kukkulan päällä viiniköynnösten keskellä

Päivä oli kuuma, varmaan +35 auringossa mutta maisemien vaihtuessa ja reitin kulkiessa välillä metsässä, välillä vuorella ja välillä pellolla oli kiva patikoida. Rein mutkittelee Frankfurtin yläpuolella aika paljon, ja reittiä sanotaan romanttisen Reinin reitiksi. Linnoja on joka kukkulalla, vanhoja kyliä joka joen mutkassa hienoine entisöityine rakennuksineen ja rinteet ovat täynnä viininviljelystä.

Kolmen tunnin jälkeen viljapeltojen läpi auringossa patikoituamme tyhjensimme viimeiset vesipullot ja aloimme selvitellä että missähän se seuraava kylä mahtaisi olla. Patikoimme metsässä vielä muutaman sadan metrin rappuset melkein pystysuoraa vuorenrinnettä ylös, ja käännyimme reitiltä pois etsiäksemme kylän ja kaupan. Kylä kyllä löytyi 40 min jälkeen, mutta ei yhtään auki olevaa kauppaa saati pubia. Lopulta löysimme Gasthausin, joka suostui tarjoilemaan meille kylmää juotavaa. Hörppäsimme puolitoista litraa nestettä mieheen, täytimme vesipullot ja lähdimme tyytyväisenä jatkamaan matkaa.

Toki reitille takaisin päästyämme löysimme puolen tunnin matkan päästä reitin varrelta ravintolan, mutta tässä vaiheessa suurimmat tarpeet oli jo täytetty - eli ei kun eteenpäin hyvillä fiiliksillä.

Reitin loppuvaiheilla pääsimme Loreleyn mutkaan, josta on kerrottu myös tässä postissa 

http://frankfurtti.blogspot.de/2014/10/rheintal-eli-reinin-laakso.html

Sinne mennessämme järkytyimme paikalla vellovista ihmismassoista. Kun on viettänyt viisi tuntia kahdestaan metsässä hikoillen ja itsensä väsyttäen, tuhannet ihmiset ympärillä ei ole sellainen ympäristö missä haluaa olla. Selvisihän se mistä oli kysymys, kun bussikuskit yrittivät myydä meille Sunrise Avenuen keikkalippuja! Noh, tässä vaiheessa ei ollut ihan sellainen fiilis että haluaa keikalle hikoilemaan lisää, eli tsekkasimme Loreleyn patsaan ja hipsimme vähin äänin takaisin metsän siimekseen.

Muutama saksalainen katsomassa Sunrise Avenueta

Siinä se Loreley nyt sit ois

Seitsemän tuntia, 35 km ja neljä vuorta myöhemmin saavuimme viimein Sankt Goarshausenin asemalle. Pikainen visiitti kauppaan hakemaan lisää juomista, ja suuntasimme junalla vielä Koblenziin kerta nyt turisteilua harrastettiin. Kävimme tsekkaamassa tärkeimmät muistomerkit ja syömässä ulkoravintolassa (haistiin niin pahalle ettei kehannu mennä sisään :D). Ehdimme vielä viimeiseen junaan kohti Frankfurttia, jonne saavuttiin puolenyön jälkeen. Rankka reissu, mutta olihan se kivaa! Ensi kerralla keksitään taas jotain uutta kivaa :)

Rheintal eli Reinin laakso

Lauantai-päivän ajanvietteeksi kävimme vetämässä koko päivän kaloriannoksen Aussie Barin brunssilla, ja tästä virkistyneenä tai lamaantuneina hyppäsimme autoon ja lähdimme ajelemaan kohti Reiniä.

Nti. Matkaopas oli tutustunut alueeseen Grüne Reiseführerin (matkaopas) ja piirtänyt matkakartan pettämättömällä googlemapsin kopiontitaidolla:

Matkasuunnitelma arvokkaana KELAn kirjeen selkämyksessä

Reihin Bingenistä ylöspäin lähtevää joen osaa kutsutaan romanttiseksi Reiniksi, koko osuus Koblenziin asti on täynnä idyllisiä pikkukyliä, linnoja ja upeasti joen molempia vierustoja ylös viettävien rinteiden viininviljelyksiä. Alueen kyliä on myös suojeltu osana Unescon maailmanperintöä.

Reinin vartta ja linnoja

Ensimmäinen pysähdys tehtiin Bacharachissa, jossa ihailimme hyvin entisöityä ja kukin koristeltua keskustaa, sekä kiipesimme kirkon takaa lähteneitä portaita ylhäällä rinteellä sijaitsevalle linnalle. Kiipeily oli hikistä hommaa lokakuun +25 lämpöasteessa ja pekoniaamupalan jälkeen, mutta näköalat ja söpö linna palkitsivat. Linnassa toimi nuorisomaja (Jugendherberge), eli siellä voisi todennäköisesti myös yöpyä.

Väsyneet kiipeilijät

Matka jatkui maisemia ihaillen Loreleyn ohi. Loreley on joessa oleva tiukka, kivinen mutka jossa tarinan mukaan nuori kaunis neito on laulullaan vienyt purjehtijoiden huomion niin, että he ovat ajaneet päin kalliota. Tämän reitin varsi on täynnä tarinoita ja legendoja, suosittelen ottamaan mukaan hyvän matkaoppaan ja tutustumaan ainakin muutamaan! Joen varrella on myös hyvät pyörätiet ja kylien välit ovat n. 10-15 km, eli viinijuhlavierailut onnistuvat myös polkupyörillä mukavasti. Viinijuhlista puheenollen, sellaisessa piti tietysti sadonkorjuuaikaan pysähtyä, ja tällainen mahdollisuus sattui kohdalle Boppardissa. Kävimme syömässä vähän Currywurstia ja ostamassa mukaan paikallisilta viininviljelijöiltä muutaman Grauburgunderin ja Rieslingin. Perinteisen viinijuhlameiningin mukaisesti paikka oli täynnä viinikojuja, musiikkia, lapsia, mummoja ja kaikkea tältä väliltä. Mukava olisi ollut jäädäkin, mutta tavoitteena oli vielä päästä Koblenziin ennen pimeää.

Boppardin viinijuhlameininkiä

Koblenzissa Mosel- joki yhtyy Reiniin, ja kaupunki onkin vanha ja rikas kauppapaikka. Parkkipaikka löytyi helposti, ja käveleskelimme joen rantaa kohti jokien yhtymäpistettä (Deutches Eck, "Saksan kulma") jotta ehtisimme ennen pimeää. Yhtymäkohtaan oli rakennettu hillittömän kokoinen hevospatsas, joka juhlistaa Saksojen yhdistymistä 1800-luvun lopussa. Jatkoimme tästä vielä eteenpäin, ja menimme köysivaunulla Rheinin yli rinteen vanhaan linnoitukseen ja näköalatasanteelle. 

Deutches Eck

Moseljoki ja Rhein yhtyvät

Köysivaunulla kohti auringonlaskua

Tämän jälkeen energianpuute alkoi aamupalasta huolimatta iskeä, emmekä jaksaneet enää lähteä tutkimaan linnaa tarkemmin. Söimme ostarilla saksan kansallisruuat eli Dönerit ja lähdimme ajelemaan takaisin kohti Frankfurtia. Mukava päiväreissu ja Moselin laakso jää sitten seuraavalle kerralle!