Glühwienia, modernia taidetta ja Berliiniä

AirBerlin tarjoilee kohtuuhintaisia yhteyksiä Helsingistä Berliinin, jonka seurauksena suomalaisia ystäviä tupsahtelee silloin tällöin Saksanmaalle. Tällaista uumoilevan huhun korviin saatuani seuraava askel on poimia puhelin käteen ja kysyä potentiaaliselta Matkaajalta, että a) pitääkö huhu mahdollisesti paikkansa, ja b) sopisiko Matkaajaa tavata Berliinissä Matkan aikana. Marraskuussa yksi matkaporukka vastasi molempiin kohtiin "Kyllä", jonka seurauksena vietimme talvisen viikonlopun Berliinissä keskellä joulumarkkinahuminaa.

Berliinin joulumarkkinoita, saati Glühweinia (saksalainen versio glögistä), ei tämän kokemuksen perusteella voi suositella ihan autenttisimpana Saksasta saatavilla olevana joulumarkkinakokemuksena, mutta erittäinkin hyvänä lentojen hintatasoon nähden ja toisaalta loistava seura paikkaa loputkin puutteet :) Joulumarkkinoiden idea näin lyhyellä perehdytyksellä näyttää olevan tunkea mahdollisimman paljon pieniä joulukoristeltuja puukojuja ja ihmisiä pienelle historialliselle aukiolle, kuunnella joululauluja, syödä paahdettuja manteleita ja juoda Glühweinia. Mikäs sen söpömpää, paitsi se ruuhka :D

Muut Berliinin puitteet ovat myös varsin loistavat. The Birdin purilaisten jälkeen lauantai-ilta jatkui hyvinkin hipsterisessä anniskeluravintolassa. Berliinin hipsterit näyttävät nykyisin olevan aseisiin päin kallellaan, sillä portsari tutki laukut sisääntullessa aseiden varalta. Toisaalta tiskiltä löytyi Hendriksiä, joten portsarille sekä asehipstereille annettaneen anteeksi.
Sunnuntai kului varsin loistavassa modernin taiteen museossa, joka tarjoili jokaiseen makuun jotain. Teoksia, joihin pääsi sisään, teoksia, joissa katsoja on osa teosta, teoksia joista ajattelee että MITÄ *** tässä on oikein mietitty (joka on ehdottomasti osa modernin taiteen hauskuutta), sekä luonnollisesti Warholia sekä Lichtesteinia jotka nyt keskimäärin pelastavat päivän kuin päivän.

Mamuna pakolaisten keskellä

Järjestämme Darmstadtin nuorkauppakamarissa kurssia pakolaisille Saksan kulttuurista, ja olen saanut olla työpajoissa mukana. Mamunäkökulmasta on mielenkiintoista tarkkailla, miten täysin erityyppisestä kulttuurista tulevat kokevat saksalaisen kulttuurin, ja mitkä ovat heille vaikeimpia tai hienoimpia asioita.

Pakolaiset, paikalliset ja suomalainen mamu miettimässä, 

miten tarjotaan mummulle istumapaikkaa bussissa.

Kuva: Chrissie M.

Kurssille valittiin englanninkieltä osaavia, mutta osallistujia on laidasta laitaan - huippukirurgi, joka pelkää taitojensa ruostuvan kun ei pääse leikkaamaan; jalkapalloilija, joka ei pääse pelaamaan kipeän polven takia ja pelkää menettävänsä joukkuekavereiden luottamuksen; aktiivinen ja avoin seitsemäntoistavuotias täydellistä englantia puhuva poika, joka toivoo koulutusta; pitkän kansainvälisen uran tehnyt liikemies, joka haluaa kovasti selvittää, miten Saksassa pääsisi töihin; pari muutamaa kurssia vaille valmista tietotekniikan maisteria jne. Yksi suosikeistani on sympaattinen englannin kirjallisuuden lehtori, joka juttelee raitiovaunussa ja kaupoissa hänen huntuaan säikähtäville ihmisille ja jaksaa kerta toisensa jälkeen selittää, että sen pitäminen ei tarkoita hänen olevan ekstrimisti.

Ihastelun aiheita ovat julkisen liikenteen toimivuus, järjestäytyneisyys ja ihmisten auttavaisuus. Hämmästelyn aiheita ovat individualismiin ja yksityiseen liittyvät kysymykset. Esimerkiksi miksi vieraille lapsille ei ole välttämättä hyvä ajatus tarjota karkkia, miksi mummo suuttuu jos hänet haluaa auttaa tien yli, miksi raskaita kantamuksia kantava ei hyväksy apua. Syyrian kulttuuri perustuu yhteisöllisyyteen, jossa lasten kasvatusvastuu on yhteinen, apua tarvitsevia autetaan kyselemättä ja heikoimpia kannetaan yhdessä. Esimerkiksi kylän köyhistä pidetään koko kylän voimin huolta, ja jokainen lahjoittaa sen verran kuin pystyy. Eräänlainen vapaaehtoinen progressiivinen verotus siis.

Tasa-arvosta on keskusteltu sen verran, että Syyriassa naisen valtakunta on koti, ja miehen tehtävä on hankkia elanto kodin ulkopuolelta. Kaikki kurssilaiset kertoivat hyväksyvänsä ja arvostavansa saksan tasa-arvon kulttuuria, mutta toivovat myös, että saksalaiset hyväksyvät heidän tapansa tuomitsematta suoraan. Pieniä yllätyksiä on aiheuttanut esimerkiksi pöytien asettelu paikoilleen työpajan jälkeen, Me paikalliset tytöt alamme kyselemättä hommiin ja syyrialaispojat ovat hämmentyneitä, koska eihän naisten kuulu nostaa raskaita esineitä. Vain yksi esimerkki siitä, miten kulttuurieroja on vaikea suusanallisesti kertoa, mutta ne tulevat esille käytännön tilanteissa pieninä epämukaavuuden tai hämmästyksen tunteina. Kun asioista sitten keskustellaan avoimesti kulttuuriviitekehyksen kanssa, päädytään yhteisymmärrykseen ja keksitään yhteinen tapa toimia.

Odotan innolla seuraavaa kahta työpajaa!

Sukupuolista tai -puolettomuudesta

Näin lomaltapaluun piti alkaa järjestellä uuteen kämppään asioita. Siinä kaavakkeiden täyttö/nettikaupparumbassa tajusin, että joka ikiseen lomakkeeseen, ilmoittautumiseen, nettikyselyyn, lehtitilaukseen tai mihin tahansa, mihin omia yhteystietoja annetaan, on pakollista täyttää sukupuoli. En tehnyt vertailututkimusta, eli äkillinen ärsyyntyminen aiheeseen voi johtua joko todellisesta erosta Suomeen verrattuna, tai ylipäätään turhautumisesta ahtaampiin sukupuolirooleihin. Mene ja tiedä, mutta onneksi aihetta voi pohtia täällä :D

Esimerkiksi lentoyhtiön tapauksessa sukupuolen kysyminen on vielä jotakuinkin ymmärrettävää. Jos kone sattuu tippumaan ja matkustajat pitää tunnistaa palaneiden hampaanpalojen perusteella, auttaa jako sukupuolittain jo johonkin asti. Mutta. Kun tilaan nettikaupasta pölypusseja, en ymmärrä miten pölypussimyyjälle kuuluu mitä housuistani sattuu löytymään. Juu, profiloinnilla voi kyllä parantaa markkinoinnin kohdentamista ja plaa plaa. Mutta hyötyykö pölypussikauppias nyt siitä tiedosta, että nainen ostaa pölypusseja, kun muita tietoja ei kysytä?

Okei, toisaalta en tiedä onko saksankielessä olemassakaan sukupuoletonta kohteliasta tervehdystä. Jos sukupuoli siis uisi automaattiseen vastausviestiin tai laskuun, jossa lukisi kohteliaasti Sehr geehrte Frau, olisi kysely edelleen hieman ymmärrettävämpää. Mutta ei, postit lähettäjätahosta riippumatta tulevat suoraan joko kombinaationa Sehr geehrte(r) Frau/Herr ja useimmiten vielä suoraan herroitteluna, mitä tulee tekniikkaan liittyviin asioihin. Mikä ei herroittelun tapauksessa epäloogisesti haittaa yhtään. Koen salaisesti jopa pientä tyydytystä, kun soitan alihankkijalle ensimmäistä kertaa ja vastapuolelle paljastuukin, että Frau Huotarihan se siellä koneenosia tilaili eikä Herr.

Sukupuoliroolit ovat toki muutenkin korostuneempia kuin pohjoismaissa. "Naiset sitä" ja "Miehet tätä" stereotyyppeihin nojaavaa vitsailua on huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Se kuuluu varsin normaaliin kommunikaatioon ja tilanteen rentouttamiseen tv:ssa, radiossa, esitelmissä ja työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa. Omalla taustalla tämä on edelleenkin hyvin hämmentävää ja olen varmaan  maailman huonointa kahvipöytäseuraa kun mennään tälle tasolle. "Rouvani ei anna minun tehdä sitä ja tätä", "vähän kuin pistäisi naisen rattiin", "Tähän hommaan tarvitaan nainen" jne. Minun päähäni ei vain mahdu, miksi ihmisen elämää ja mahdollisuuksia pitäisi enää nykyään kontrolloida lukitsemalla se noin ahtaasti määriteltyyn muottiin.

Ensimmäisellä saksanreissullani opiskeluaikana sain puhutteluja paikallisilta miehiltä, kun en ymmärtänyt heidän antaa avata minulle ovia, tarjota tuolia/takkia tai kantaa tavaroitani. Okei, moukkamaista kyllä, mutta toisaalta tasa-arvoisehkossa teekkaripiirissä kasvaneena ei tullut mieleenikään odottaa tällaista käytöstä keltään.

Tähän liittyy myös hauska näkymättömyyskokemus työn ensimmäisiltä kuukausilta. Keskustelemme miesporukassa projektistani, ja kaikki kysymykset esitettiin joko kollegalleni (toinen miespuolinen projektipäällikkö), tai työmaapäällikölle. Minä vastaan kaikkiin kysymyksiin, mutta seuraavatkin kysymykset esitetään kollegoilleni, jotka aina välissä kommentoivat etteivät tiedä aiheesta mitään, koska minä olen hoitanut asiaa. Keskustelu loppuu kysyjämiesten katsomatta minuun kertaakaan, vaikka he ovat saaneet minulta kaiken tarvitsemansa tiedon. Vähän kuin olisi ollut haamu. Tämän jälkeen kaikki on onneksi sujunut hyvin, enkä ole enää aikoihin huomannut sukupuolestani mitään ongelmia, ellei lasketa miinukseksi keskustelun ajautumista miehet sitä / naiset tätä -asteelle.

Summa summarum: empäs haluaisi elää sukupuolettomana Saksassa, ja onneksi täällä on paljon fiksuja ihmisiä jotka osaavat keskittyä ihmiseen eivätkä sukupuoleen :)

Ps. En olisi pahoillani, vaikka kaikki ritarillisuuden ja viktoriaanisen ajan jäänteet haudattaisiin hyvin syvälle mutaan. Otettaisiin vaikka jokainen ihan itse vastuu omasta elämästä ja oltaisiin ihan yleisesti kohteliaita kaikille. Mutta siitä saa olla eri mieltä.

Osa 2 - Internetti on saapunut Darmstadtiin!

Tämä teksti on jatko-osa kirjoitukselle http://frankfurtti.blogspot.de/2015/08/se-olisi-voinut-olla-huono-paiva.html

Ilokseni voin ilmoittaa, että Internetti saapui monien välivaiheiden jälkeen tänään Darmstadtin liepeille! Edellisestä kirjoituksesta on siis aikaa ainoastaan kolme (3) kuukautta, eli eihän siinä nyt kestänyt lainkaan niin kauaa.

Edellisen kirjoituksen loppuvaiheessa vuokranantaja oli viiden tarkastuskerran jälkeen viimein uskonut, että asunnosta ei todellakaan löydy puhelinpistoketta, ja pienten neuvottelujen jälkeen myöskin, että hänen vastuullaan on sellainen asennuttaa. Tämän jälkeen vuokranantajan järjestämä sähkömies oli ensin lomalla, sitten kiireinen ja taas lomalla, mutta lopulta puhelinpiuhat saatiin vedettyä kolmen eri vierailukerran jälkeen asuntoon. Näitä vierailukertoja varten teetin asuntoon ylimääräisen avainparin, sillä muuten minun olisi pitänyt olla vierailujen aikana henkilökohtaisesti paikalla. Tämäkin vaati pieniä vakuutteluja (kyllä, on täysin sopivaa vierailla asunnossani ilman valvontaa) ja huoltomies ja vuokranantaja halusivat kertoa moneen kertaan, miten he eivät varmasti vilkuile Frau Huotarin henkilökohtaisia tavaroita vierailullaan. Ihan niinkuin niissä olisi jotain mielenkiintoista vilkuiltavaa.

Tämän jälkeen sovittiin nettioperaattorin kanssa kytkemisaika, koska yhteyttä ei Frau Huotarin teknisillä kyvyillä olisi pystynyt asentamaan itse. Ensin piti tehdä operaattorin kanssa uusi sopimus, koska liian pitkään kestäneen kytkentäprosessin aikana sopimus oli irtisanottu. Seuraavaksi operaattori oli jättänyt vastaajaan viestin, jota edes saksalainen kollega ei kyennyt ymmärtämään, mutta lopulta sain asiakaspalvelun kiinni ja teknikkovierailun sovittua. Vierailuaika oli tietysti arkipäivänä välillä 8-13, jolloin Frau Huotarin tuli olla kotona - ilmeisesti aikataulun tarkempi suunnittelu ei vielä tässä maailmanajassa ole mahdollista. Tänä aamuna teknikko tuli paikalle, teki taikojaan ja sanoi että nyt yhteys on olemassa ja Frau voi alkaa ohjelmoimaan nettiyhteyttä. Tämän jälkeen tarvittiin ainoastaan kolme tuntia ja kolme soittoa asiakaspalveluun, jonka jälkeen - halleluja - nettiyhteys oli toiminnassa! JES!

Kysymykseen, miksi et ottanut mobiilinettiä, voin vastata samantien: Otin, mutta ne ovat a) hitaita, b) kalliita, ja c) niissä on rajoitettu kapasiteetti joka tuli täyteen kolmessa päivässä. Nyt padissa on netti, jolla voi lähettää messenger viestejä ja lukea hesaria jos jaksaa odottaa sivun latautumista. Lisännee elämänlaatua työmatkoilla, ehkä.

Mitäs tästä kahden ja puolen kuukauden netittömästä jaksosta on sitten opittu?
- Kyllä, ihminen voi elää ilman nettiä pari kuukautta
- Ei, se ei ole mukavaa
- Eikä siitä oikeastaan opi mitään

Summa summarum, kivaa olla takaisin piireissä ja en aio harrastaa näitä harjoituksia enää muuten kun kesälomalla.

Pikkupatikointia Reinin laaksossa

Ennen kesälomia etsittiin urhelukaverini kanssa kohteita, ja päädyttiin Rheintalissa patikointiin. Nimesin kaverin urheilukaveriksi, sillä viimeksi ollaan taidettu nähdä normaalit vaatteet päällä helmikuussa :) Deutsche Bahn, eli Saksan rautatiet tarjoaa viikonloppulippuja, jolla noin neljälläkympillä saa matkustaa viisi henkilöä koko Saksassa. Sellainen siis taskuun ja kohti Kaubia, josta lähdimme kipuamaan rinteitä ylös.

Tuonne sitä pitäisi kiivetä. Tässä vaiheessa ei tiettykään montako näitä on edessä..

Sorruimme aloittelijan virheeseen, sillä kumpikaan ei ollut kotoa löytänyt tarpeeksi vesipulloja mukaan otettavaksi. Kaubissa oli tarkoitus etsiä kioski, mutta molemmat olivat siinä vaiheessa niin täpinöissään menossa vuorille, että pääsi unohtumaan. Huomasimme tämän ensimmäisen rinteen huipulla, mutta kaveri oli katsonut kartasta, että reitti on vain n. 14 km eli totesimme että eiköhän näillä kolmella litralla sinne asti pääse. Niimpäniin.

Ensimmäisen kukkulan päällä viiniköynnösten keskellä

Päivä oli kuuma, varmaan +35 auringossa mutta maisemien vaihtuessa ja reitin kulkiessa välillä metsässä, välillä vuorella ja välillä pellolla oli kiva patikoida. Rein mutkittelee Frankfurtin yläpuolella aika paljon, ja reittiä sanotaan romanttisen Reinin reitiksi. Linnoja on joka kukkulalla, vanhoja kyliä joka joen mutkassa hienoine entisöityine rakennuksineen ja rinteet ovat täynnä viininviljelystä.

Kolmen tunnin jälkeen viljapeltojen läpi auringossa patikoituamme tyhjensimme viimeiset vesipullot ja aloimme selvitellä että missähän se seuraava kylä mahtaisi olla. Patikoimme metsässä vielä muutaman sadan metrin rappuset melkein pystysuoraa vuorenrinnettä ylös, ja käännyimme reitiltä pois etsiäksemme kylän ja kaupan. Kylä kyllä löytyi 40 min jälkeen, mutta ei yhtään auki olevaa kauppaa saati pubia. Lopulta löysimme Gasthausin, joka suostui tarjoilemaan meille kylmää juotavaa. Hörppäsimme puolitoista litraa nestettä mieheen, täytimme vesipullot ja lähdimme tyytyväisenä jatkamaan matkaa.

Toki reitille takaisin päästyämme löysimme puolen tunnin matkan päästä reitin varrelta ravintolan, mutta tässä vaiheessa suurimmat tarpeet oli jo täytetty - eli ei kun eteenpäin hyvillä fiiliksillä.

Reitin loppuvaiheilla pääsimme Loreleyn mutkaan, josta on kerrottu myös tässä postissa 

http://frankfurtti.blogspot.de/2014/10/rheintal-eli-reinin-laakso.html

Sinne mennessämme järkytyimme paikalla vellovista ihmismassoista. Kun on viettänyt viisi tuntia kahdestaan metsässä hikoillen ja itsensä väsyttäen, tuhannet ihmiset ympärillä ei ole sellainen ympäristö missä haluaa olla. Selvisihän se mistä oli kysymys, kun bussikuskit yrittivät myydä meille Sunrise Avenuen keikkalippuja! Noh, tässä vaiheessa ei ollut ihan sellainen fiilis että haluaa keikalle hikoilemaan lisää, eli tsekkasimme Loreleyn patsaan ja hipsimme vähin äänin takaisin metsän siimekseen.

Muutama saksalainen katsomassa Sunrise Avenueta

Siinä se Loreley nyt sit ois

Seitsemän tuntia, 35 km ja neljä vuorta myöhemmin saavuimme viimein Sankt Goarshausenin asemalle. Pikainen visiitti kauppaan hakemaan lisää juomista, ja suuntasimme junalla vielä Koblenziin kerta nyt turisteilua harrastettiin. Kävimme tsekkaamassa tärkeimmät muistomerkit ja syömässä ulkoravintolassa (haistiin niin pahalle ettei kehannu mennä sisään :D). Ehdimme vielä viimeiseen junaan kohti Frankfurttia, jonne saavuttiin puolenyön jälkeen. Rankka reissu, mutta olihan se kivaa! Ensi kerralla keksitään taas jotain uutta kivaa :)

Se olisi voinut olla huono päivä..

Avasin aamulla DSL-modeemipaketin, koska tänään oli suuri päivä - oman intternetliittymäni kytkemispäivä. Tähän asti olen käyttänyt asunnosta muuttaneen kollegan liittymää. Netti ihme kyllä toimii päivä päivän jälkeen, vaikka sen piti katketa jo kaksi viikkoa sitten.
Noh, ihmettelin piuhaa ja reikää ja edellisen modeemin piuhaa ja reikää ja totesin, että ei passaa ristiin ei. Kävelin alas, otin edellisenä päivänä huollosta tulleen polkupyörän varastosta, laitoin sen takaisin, ja kävin vielä kerran tutkimassa seinäpinnat, että olisiko siellä nyt kuitenkin ollut sopiva reikä. No ei ollut, joten poljin kohti toimistoa puoli tuntia myöhässä.

Puolessavälissä maantietä (missä autot ajavat 110 km/h) juuri huolletusta pyörästä lähti ketjut. Satoi kaatamalla. Laitoin ketjut paikalleen ja vilkuttelin tyyttäileville autoille hymysuin ja totesin että ompas mukavaa kun ei potuta yhtään.

Töissä vietin ensimmäisen puoli tuntia operaattorin teknisen tuen kanssa puhelimessa selittäen, että olemassaoleva reikä ja lähetetty piuha eivät sovi yhteen, ja sopivaa reikää ei ole olemassa. Tuki käski mennä kotiin ja soittaa uudestaan kun piuhat ja reiät ovat lähettyvillä.

Tein töitä mahdottomalla draivilla ja sain tehtyä noin seitsemän pari viikkoa roikkunutta hommaa pois alta. Vihellellen poljin takaisin kotiin ja selitin saman piuha-reikätilanteen operaattorin tekniselle tuelle. Etsin kaikki seinäpinnat vielä neljä kertaa läpi eikä reikää löytynyt. Hän käski soittaa vuokranantajalle, onko minulla ylipäätään puhelinpistoketta.
Ensin vuokranantaja oli sitä mieltä, että operaattorin palveluntarjoajan vastuulla on katsoa, mihin asti piuhat on talossa vedetty ja onko tarvittavaa pistoketta olemassa. Sitten soitin operaattorille (1+1), joka selitti että asia ei ole heidän, vaan taloon asti heidän palveluntarjoajansa (Telekom) ja siitä asuntoihin asti vuokranantajan vastuulla. Seuraavalla kierroksella vuokranantaja muistikin yllättäen, että pistoke onkin hänen vastuullaan, ja käski käydä kysymässä naapurilta onko heillä puhelinpistoketta.
Tällä välillä Telekomin teknikot ehtivät paikalle kytkemään nettiä ja katsoivat asunnon seinäpinnat seuraavat neljä kertaa läpi. Ei löytynyt reikää ei, ja eihän sitä mitään nettiä voi kytkeä, kun reikä puuttuu. Soitin vuokranantajalle uudestaan, ja hän oli nyt muistanut, että samassa asunnossa oli toisiksi viimeisellä vuokralaisella ollut puhelin eli puhelinpistoke on pakko olla olemassa. Menin naapuriin. Naapuri näytti että tässä se heidän puhelinpistokkeensa on ja hyvin toimii, ja tuli katsomaan seinäpinnat läpi. Ei löytynyt pistoketta.

Ilman vastakappaletta on kohtalosi oleva :/

Tein seuraavat seitsemän pitkään roikkunutta työhommaa menestyksekkäästi loppuun ja lähdin hymyillen salille. Totesin että ompas kiva, kun vieläkään ei ota päähän.

Tarinan opetukset

1) Jos Nainen sanoo, että puhelinpistoketta ei ole olemassa, on teoreettisesti sekä myös käytännössä mahdollista, että pistoketta ei ole. Siinä sitä on universumille mietittävää vähäksi aikaa :D

2) Tehokas työpäivän mitta on neljä tuntia. Kerran viikossa. Saa aikaan riittävän jännityksen, että homma pysyy kivana ja auttaa löytämään ainoastaan tärkeät tehtävät.

3) Ostan huomenna uuden polkupyörän ja lopetan tämän pelleilyn. Osa tavaroista saa maksaa yli 50 € (tämä tarina ehkä joskus toiste..:D

4) Jos käy vähän JC-konferenssissa viikonloppuna, aurinkoista mieltä on mahdotonta järkyttää ainakaan seuraavan viikon aikana.

Darmstadtissa tapahtuu - Schlossgrabenfest ja Jugendstiltage

Toukokuun lopulla googlailin lähialueen viikonlopputekemisvaihtoehtoja, ja huomasin Matildenhöhellä järjestettävän valoshown Jugend-tyyliä juhlivan Darmstadtin järjestämänä. Houkuttelin mukaan pakistanilaisen kaverini ja viime metreillä muistin jopa kysyä, että maistuuko herralle skumppa piknikevääksi. Takaraivossa oli alkanut jännästi kutittaa, että olikohan Pakistan muslimimaa.. Kutitus osoittautui oikeaksi, eli nautimme piknikillä appelsiinimehua ja keksejä skumpan jäädessä seuraavalle piknikille.

Mehupiknik ei viihtymistä ja puitteiden ihailua haitannut, sillä kaupunki oli asetellut puistoon tuhansittain valoja ja rakennukset oli valaistu teeman mukaisesti. Paikalla tietysti livemusiikkia ja muutama tuhat ihmisiä vauvasta vaariin.

Pics: Salman

Valoshowsta ja piknikistä tarpeeksi nautittuamme siirryimme keskustaan, jossa oli meneillään Hessenin suurin ilmaismusiikkitapahtuma, Schlossgrabenfest. Porukkaa oli sen verran paljon, että sisäänpääsy olisi vienyt ehkä tunnin. Päätin palata tsekkaamaan sunnuntaiaamun soul- ja rockbändit vähempää väentungosta toivoen. Neljän lavan perjantaista sunnuntaihin pyörineessä ohjelmassa esiintyjäkaartista löytyi poppoota saksalaisista ykkösrivin artisteista alternativeen ja kaikkea siltä väliltä.

Sunnuntain kattaus osoittautui ylösnousun vaivan arvoiseksi, ja fiilistelin pienemmässä väentungoksessa loistavaa musiikkia keväisessä auringonpaisteessa pitkälle iltapäivään.