Pikkupatikointia Reinin laaksossa

Ennen kesälomia etsittiin urhelukaverini kanssa kohteita, ja päädyttiin Rheintalissa patikointiin. Nimesin kaverin urheilukaveriksi, sillä viimeksi ollaan taidettu nähdä normaalit vaatteet päällä helmikuussa :) Deutsche Bahn, eli Saksan rautatiet tarjoaa viikonloppulippuja, jolla noin neljälläkympillä saa matkustaa viisi henkilöä koko Saksassa. Sellainen siis taskuun ja kohti Kaubia, josta lähdimme kipuamaan rinteitä ylös.

Tuonne sitä pitäisi kiivetä. Tässä vaiheessa ei tiettykään montako näitä on edessä..

Sorruimme aloittelijan virheeseen, sillä kumpikaan ei ollut kotoa löytänyt tarpeeksi vesipulloja mukaan otettavaksi. Kaubissa oli tarkoitus etsiä kioski, mutta molemmat olivat siinä vaiheessa niin täpinöissään menossa vuorille, että pääsi unohtumaan. Huomasimme tämän ensimmäisen rinteen huipulla, mutta kaveri oli katsonut kartasta, että reitti on vain n. 14 km eli totesimme että eiköhän näillä kolmella litralla sinne asti pääse. Niimpäniin.

Ensimmäisen kukkulan päällä viiniköynnösten keskellä

Päivä oli kuuma, varmaan +35 auringossa mutta maisemien vaihtuessa ja reitin kulkiessa välillä metsässä, välillä vuorella ja välillä pellolla oli kiva patikoida. Rein mutkittelee Frankfurtin yläpuolella aika paljon, ja reittiä sanotaan romanttisen Reinin reitiksi. Linnoja on joka kukkulalla, vanhoja kyliä joka joen mutkassa hienoine entisöityine rakennuksineen ja rinteet ovat täynnä viininviljelystä.

Kolmen tunnin jälkeen viljapeltojen läpi auringossa patikoituamme tyhjensimme viimeiset vesipullot ja aloimme selvitellä että missähän se seuraava kylä mahtaisi olla. Patikoimme metsässä vielä muutaman sadan metrin rappuset melkein pystysuoraa vuorenrinnettä ylös, ja käännyimme reitiltä pois etsiäksemme kylän ja kaupan. Kylä kyllä löytyi 40 min jälkeen, mutta ei yhtään auki olevaa kauppaa saati pubia. Lopulta löysimme Gasthausin, joka suostui tarjoilemaan meille kylmää juotavaa. Hörppäsimme puolitoista litraa nestettä mieheen, täytimme vesipullot ja lähdimme tyytyväisenä jatkamaan matkaa.

Toki reitille takaisin päästyämme löysimme puolen tunnin matkan päästä reitin varrelta ravintolan, mutta tässä vaiheessa suurimmat tarpeet oli jo täytetty - eli ei kun eteenpäin hyvillä fiiliksillä.

Reitin loppuvaiheilla pääsimme Loreleyn mutkaan, josta on kerrottu myös tässä postissa 

http://frankfurtti.blogspot.de/2014/10/rheintal-eli-reinin-laakso.html

Sinne mennessämme järkytyimme paikalla vellovista ihmismassoista. Kun on viettänyt viisi tuntia kahdestaan metsässä hikoillen ja itsensä väsyttäen, tuhannet ihmiset ympärillä ei ole sellainen ympäristö missä haluaa olla. Selvisihän se mistä oli kysymys, kun bussikuskit yrittivät myydä meille Sunrise Avenuen keikkalippuja! Noh, tässä vaiheessa ei ollut ihan sellainen fiilis että haluaa keikalle hikoilemaan lisää, eli tsekkasimme Loreleyn patsaan ja hipsimme vähin äänin takaisin metsän siimekseen.

Muutama saksalainen katsomassa Sunrise Avenueta

Siinä se Loreley nyt sit ois

Seitsemän tuntia, 35 km ja neljä vuorta myöhemmin saavuimme viimein Sankt Goarshausenin asemalle. Pikainen visiitti kauppaan hakemaan lisää juomista, ja suuntasimme junalla vielä Koblenziin kerta nyt turisteilua harrastettiin. Kävimme tsekkaamassa tärkeimmät muistomerkit ja syömässä ulkoravintolassa (haistiin niin pahalle ettei kehannu mennä sisään :D). Ehdimme vielä viimeiseen junaan kohti Frankfurttia, jonne saavuttiin puolenyön jälkeen. Rankka reissu, mutta olihan se kivaa! Ensi kerralla keksitään taas jotain uutta kivaa :)