Puutarhahommia ja kulttuurieroja

Olimpas tuossa sunnuntaina leikkelemässä terassille naapurin puolelta kasvavaa murattiviidakkoa, sillä markiisi ei enää mahtunut aukeamaan. Hommahan kuuluisi itse asiassa naapurille, mutta ei tee hyvää työpäivän keskittymiskyvylle katsoa 73-vuotiaan naapurin sedän heiluvan huterilla tikkailla työpöydän ikkunan toisella puolen, joten päätin hoitaa homman tänä vuonna itse.

Alapuolen parkkipaikalta alkoi alakerran liikkeen tyyppi huudella, että "teet tuon ihan väärin, se köynnös menee ihan pilalle!" Hänellä oli kuulemma pensassaha, ja hän voisi tulla seuraavana päivänä leikkaamaan köynnökset oikein ja kokemuksella.

No, eihän se minulle mikään ongelma ole jos joku tekee puutarhahommani ilmaiseksi. Seuraavana päivänä ovikello soi, ja remppamies seisoi moottorisahan kanssa ovella. Moottorisaha kuitenkaan ei juuri tänä päivänä suostunut monesta yrityksestä huolimatta toimimaan. Seuraavaksi kaveri pyysi pienet pensassakset, joilla olin hommaa edellisenä iltana hoidellut - ja leikkeli sitten puskat ihan samalla tyylillä millä olin itse niitä leikellyt. Mikään taivuttelu homman jättämiseksi ei toiminut, mutta siinä rupatellessa vierailun syykin selvisi.

"Tiedätkö, kun minusta tuntui niin pahalta, kun näin naisen tekevän tällaisia hommia. Naisten pitää saada levätä ja hoitaa lapsia ja istua kotona. Tällaiset ronskimmat hommat kuuluvat miehille."

Onnistuin siinä vaiheessa vain sanomaan, että olen kyllä ihan työtätekevä insinööri, ja osaan itseasiassa myös käyttää moottorisahaa. Ja että Suomessa kulttuuri on vähän erilainen.

Noh, jossain vaiheessa sain kaverin lopettamaan leikkelyn ennen kuin kaikki vihreys oli hävinnyt aidasta. Leikattuja oksia hän ei tarjoutunut viemään pois, ilmeisesti siivoaminen on jopa puutarhassa sallittua naisille. Jäi vähän ristiriitainen fiilis. Kiitos, kai?

Liikuntaa raskauden jälkeen

Ennen raskautta minulla oli selän kanssa ikuisuusongelma. Siis kun teini-iässä on ollut selän takia ensimmäistä kertaa fysioterapiassa, niin parin vuoden välein tapahtuviin notkahduksiin tottuu. Yleensä jonkun fysioterapia+salitreeni+jooga -kombon kanssa selkä pysyy taas toimintakykyisenä seuraavat pari vuotta omalla ylläpidolla, ennen kuin taas tarvii vähän ammattiapua. Raskaus oli yllättäen täydellisen selkäkivuton. Ei siis mitään oireita ensimmäisen kahdeksan viikon jälkeen koko raskausaikana! Ei voi kuin sanoa että olin todella helpottunut.

Noh, sitten tulehtuneen keisarinleikkausarven takia olin synnytyksen jälkeiset 8 vk käytännössä liikuntakyvytön. Kun haava oli kiinni, aloin pikkuhiljaa lisäillä liikuntaa, mutta eihän siitä mitään tullut. Vaikka yritti mitä joogaa, pyöräilyä, kävelyä, lihaskuntoharjoitteita ja venyttelyä niin parin kuukauden jälkeen oltiin edelleen tilanteessa, etten pystynyt nostamaan vauvaa sängystä, täyttämään tai tyhjentämään astianpesukonetta tai ylipäätään tekemään oikein mitään (partnerin mukaan 'ihan yhtä hyödytön kun loppuraskaudesta' :D). Ei siinä auttanut kuin mennä lääkärille, ja taas aloiteltiin fysioterapiaa.

Fysioterapeutti meinasi että 'eihän tässä ole homma eikä mikään, kuukausi niin selkä on kunnossa'. Kolme kuukautta myöhemmin hän totesi että 'empä olisi ikinä uskonut, että voit olla näin vaikea tapaus'.

Kolme kuukautta on siis kulunut kaavalla:

2 x fysioterapia + 3 x sali + 5 x aamujumppa + vauva = 0 min omaa aikaa.

Kolmen kuukauden jälkeen selkä alkoi viimein olla siinä kunnossa, että uskalsimme jättää terapiat pois, ja jatkoin vain salitreeniä fyssarin seurananassa.

Mikä tässä sitten oli niin vaikeaa?
Sain tehdä kehonkoostumusmittauksen osana terapiaa, joten kehon muutokset on tiedossa aika tarkkaan. Ja kolmen kuukauden aktiivisella treenauksella olen saanut **TADAA** 200 g lisää lihasmassaa! Joka on siis yhtä kuin ei mitään, varsinkin kun lähtökohta ei ollut kehuttava.
Raskaushormonit vaikuttivat vielä sen verran, että lihas ei vain kasva. Olihan muuten turhauttavaa liikutella viikko toisensa jälkeen samoja painoja, kun tiesi että normaalitilanteessa olisi nostanut vastusta jo moneen kertaan!

Kun saatiin suorien vatsalihasten rako umpeen (2vk treeniä), sain alkaa tehdä lankkua. Ensimmäisellä yrityksellä jaksoin tehdä 3x20s, joka oli aika turhauttavaa. Mutta ei niin turhauttavaa, kuin se että 3 kk treenaamisen jälkeen sain tehtyä ensimmäistä kertaa 3x60s! Vertailuna, että normaalisti olisin odottanut pääseväni tuolle tasolle vajaassa kolmessa viikossa jos nyt noin matalalta olisi pitänyt aloittaa.

Mikä siinä selässä sitten on vikana? Jokainen terapeutti löysi tietysti eri asioita. Ehkä paras minua hoitanut terapeutti (jota kutsuin pieneksi kiduttajaksi) irroitteli joka paikkaan kiinnittynyttä keisarinleikkausarpea vapaaksi kudoksista, rakosta ja lantioluusta. Empäs tiennyt, että tuollaistakin voi tehdä! Mutta tämä kidutusmuoto sai haavan tulemaan suurimmaksi osaksi ylös kuopastaan osaksi normaalia kehon kaarta ja lantion liikkumaan vähän normaalimmasti. Muut availivat jalkojen ja nikamien jumeja, ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että lihas pitää saada takaisin.

Noh, on sitä lihasta tässä koitettu treenata! Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni olen todella saanut edes jonkun verran säännöllistä kotitreeniä tehtyä. Tämä onnistui erityisesti aamuisin, kun vauva heräsi kuudelta ja kahteen tuntiin ei voinut tehdä muuta kuin odottaa, että partneri herää. Salilla käyminen onnistui vain ja ainoastaan fysioterapeutin seurannan takia - ilman tätä personal trainer palvelua olisin tuskin oikeasti onnistunut treenaamaan säännöllisesti tässä elämäntilanteessa.

Tulokset kolmen kuukauden jälkeen olivat siis:

• Sama paino kuin ennen raskautta, eli voipaketteja riittää vielä ympäri kehoa leviteltynä, mutta ainakin raskauden aikana ja jälkeen kerätty paino on häipynyt
• Tärkein eli selkä on veitsenterällä-tilanteessa. Eli niin kauan kuin käyn kiltisti kolme kertaa viikossa salilla ja teen ainakin pari-kolme kotitreeniä, se pysyy hyvänä. Heti jos skippaan kaksi päivää, alkaa kipuilu
• Uskottelen itselleni, että hormonitilanne alkaa normalisoitua. Painoja on lisäilty varovaisesti, ja tuntuu että saan voimaa lisää ainakin hitusen nopeammin kuin aiemmin. Ehkäpä siis myös lihakset alkavat pikkuhiljaa palailla!
• Ensimmäisessä kehonkoostumusmittauksessa vaarallista eli sisäelinten ympärille kertynyttä rasvaa löytyi liikaa. Se on ruokavaliomuutosten ansiosta lähtenyt reippaaseen laskuun, ja traineri oli sitä mieltä, että seuraavan 3kk jälkeen ollaan normaaliarvoissa

Tässä tapauksessa onnekseni olen yksityisessä sairaskassassa, joka korvasi fysioterapian ja salin lääkärin lähetteellä. Julkisessa olisin ilmeisesti saanut lähetteen pelkkään lyhytterapiaan. Jatkoin salitreeniä vielä muutaman kuukauden sairaskassan laskuun, jonka jälkeen uskalsin siirtyä perussalille.
Ai miksi perussalille? Oletko koskaan treenannut salilla, jossa vapausasteita on tasan nolla? Laitteissa vietettävä aika, painot asetukset ja toistotahti on määritelty fyssarin toimesta ja laite säätää ne kirjautumisen jälkeen automaattisesti. Sitten ympyrään asetellut kuntolaitteet (circle) vaan vedetään kahdesti läpi järjestyksessä ja siinä se oli. Voin kertoa, että ei ole tullut montaa tylsempää asiaa vastaan tässä elämässä. Mutta auttoi, eli valitusoikeus on mennyttä.

Tässä siis kokemuksen jälkeiset vinkit raskaudenjälkeiseen liikuntaan:

1. Riko selkä. Ei vaan - Ilman ongelmiakin liikunnan jatko tuo lisää jaksamista. Uskomatonta mutta totta - jos vauvaväsymyksestä huolimatta jaksaa liikkua, väsymys vähenee. Unenlaatu paranee, tulee lisää virkeyttä ja pikkuhiljaa trimmautuvilla lihaksilla selviää arjesta paremmin.
2. Personal trainer, fysioterapeutti, lääkäri tms. pakottava piiskuri oli itselle täysin korvaamaton. Jos en olisi joutunut raportoimaan tuloksista, en varmaan vieläkään saisi vauvaa nostettua sängystä.
3. Vaunukävely/pyöräily/lantionpohjaharjoitteet ei ole tekosyy jättää rankempi lihaskuntoharjoittelu väliin, varsinkaan jos on selkäongelmia. Lihakset vaan pitää saada takaisin.
4. Kehonkoostumusmittaus oli tärkeä alkusysäys, ja seurantamittaus vielä tärkeämpi. Ei voi parantaa jos ei tiedä mitä ja miten paljon. Ja kun on tehnyt niska limassa töitä, pitää myös tietää mihin se on vaikuttanut.
5. Vaikka alun hidas eteneminen on äärimmäisen turhauttavaa, varsinkin jos on minkäänlaista liikuntataustaa, pitää vain hyväksyä että etanan tahdillakin pääsee pikkuhiljaa eteenpäin.

Lastentarha-avautuminen

Ilmassa on ei-niin-lievää turhautumista, pitkästä aikaa. Mutta jotta pysyy posin puolella, aloitetaan hyvästä.

Meidän tarha on kiva. Lastentarhan ohjaajat on mukavia, tarhailija luottaa niihin ja leikkii onnellisena kaikkien uusien kavereiden ja lelujen kanssa. Kasvatusfilosofia on käytännönläheinen ja lapsilähtöinen, lapset saa olla kivalla pihalla, peuhata omassa tarhahuoneessa ja erillisessä liikuntahuoneessa, niillä on hienot ruokailutilat, vessat ja taidehuone. Ryhmässä on kymmenen 1-3 vuotiasta ja paikalla jatkuvasti noin kolmisen hoitajaa. Ei siis valittamista. MUTTA.

Se PEREHDYTYS #¤5&£$€$€{€€#@ sentään.
Tarhassa on siis PerehdytysProsessi. Prosessi on suunniteltu läheisriippuvaisen mamman ja sen kultasöpöhöpöläisten ehdoilla, jotka eivät ole koskaan olleet 20 cm kauempana äidistä, joutuneet kestämään sitä että Äidin elämässä on jotain muuta ja erityisesti Äiti ei ole tottunut siihen, että lapsen elämässä voi olla jotain muuta tai varsinkaan Ketään Muuta. Ja kyllä, käytän tietoisesti pelkästään yhtä sukupuolta, koska näin se asia nyt täällä 50-luvulle jymähtäneessä maailmassa on.

Prosessi menee siis näin:

Ensimmäisenä päivänä lapsi on tarhassa siten, että vanhempi on samassa tilassa 30 min
Toisena päivänä (normaalisti) lapsi on tarhassa vanhemman kanssa samassa tilassa 60 min (me saimme erityisluvan lähteä pois paikalta 15 minuutiksi, koska J:lla meni niin hyvin).
Kolmantena päivänä lapsen kanssa ollaan samassa tilassa 30 min, ja sitten se jää yksin tarhatätien kanssa puoleksi tunniksi.
...

Ymmärsitte varmaan systeemin? Jos jokin osuus tarha"päivästä" menee huonosti (eli lapsi itkee, on rauhaton, väsynyt, lyö päänsä, kiukuttelee jne.), edellinen päivä toistetaan, eli silloin ei saa puolen tunnin lisäaikaa . Nyt siis noin kahden viikon jälkeen ollaan tilanteessa, että lapsi saa olla tarhassa vanhemman olematta paikalla 2,5 h. Nonnih. Kyllä kannattaa maksaa tarhamaksua kun on niin hyvä palvelu!

Ja kun Prosessi on olemassa, siitähän ei poiketa.

Ja jotta nyt ei kultaprinssilussukoiden vanhempia ärsyttäisi, niin todettakoon että ymmärrän täysin, että on varmasti olemassa lapsia (ja vanhempia) joille tämä systeemi on hyvä. Homma nyt vaan on se, että meidän kultapossuhupsukalle tämä on ihan peestä.

Ensinnäkin, kun meidän herra on kolmikuisesta lähtien ollut satunnaisen säännöllisesti muilla hoidossa, niin hän on jo oppinut, että vanhemmat yleensä tulevat takaisin ja muiden tyyppien kanssa on yleensä ihan kivaa. Tarhatätit jaksaa joka päivä ihmetellä, että kyllä sillä menee vaan ihan loistavasti. Nih. Mutta lisäpuolituntisiahan hyvällä suorittamisella ei osteta. Ja kyllä saatiin yksi puolen tunnin sakko, koska meidän pikkuprinssisöpsykkä ei halunnut pysyä paikallaan laulu/leikkipiirissä (surprise..).

Toisekseen, lyhyet päivät sekoittaa rytmin ihan täysin. Tarhasta on nyt ensimmäiset kaksi viikkoa lähdetty liian aikaisin pois päikkäreitä (ja myös tarhan rytmiä) ajatellen, mutta hankalapa sitä lasta on pyörän peräkärryssä estää nukahtamasta ja ei sinne tarhan viereiselle autotiellekään voi oikein jäädä leikkimään. Sitten päikkärit ja ruokarytmi menee sekaisin, josta tuloksena on illaksi kiukkuinen lapsi. Kiitos nyt kovasti, tarha. Ettehän te tätä elämää muutenkaan vaikeeksi tee.

Ja sitten, tyyppiä on aika haastava viihdyttää kotona pitkää päivää. Me siis istutaan iltapäivä joka tapauksessa jossain vauvakerhossa, hiekkalaatikolla, puistossa tai jopa tuntilastentarhassa jossa se saa leikkiä muiden lasten kanssa (ja äiti olla palaverissa..). Eli nyt maksan sitten samasta palvelusta kahdesti!

Myöskään vanhempainvapaasysteemi ei luonnollisesti tue minkäänlaista kuukausiin rytmittyvää normaalielämää ja meidän vanhempainvapaat loppuvat jo ennenkuin perehdytys on suoritettu! Pääsimme tarhaan tutustumaan ja kuulimme pitkästä perehdytyksestä samalla viikolla kun se alkoi, eli oli vähän myöhäistä järjestää kikkakolmosia. Lisäksi silloin indikoitiin, että voihan se olla että tästä selvitään nopeamminkin. No ei selvitä. Ainoa lohdutus on, että kuukautta pidempään tässä tuskin menee.

Terveisiä vaan täältä tarhan vanhempainnurkan työpisteeltä. Ei tässä tarvii istua kuin kuukausi.