Näin lomaltapaluun piti alkaa järjestellä uuteen kämppään asioita. Siinä kaavakkeiden täyttö/nettikaupparumbassa tajusin, että joka ikiseen lomakkeeseen, ilmoittautumiseen, nettikyselyyn, lehtitilaukseen tai mihin tahansa, mihin omia yhteystietoja annetaan, on pakollista täyttää sukupuoli. En tehnyt vertailututkimusta, eli äkillinen ärsyyntyminen aiheeseen voi johtua joko todellisesta erosta Suomeen verrattuna, tai ylipäätään turhautumisesta ahtaampiin sukupuolirooleihin. Mene ja tiedä, mutta onneksi aihetta voi pohtia täällä :D
Esimerkiksi lentoyhtiön tapauksessa sukupuolen kysyminen on vielä jotakuinkin ymmärrettävää. Jos kone sattuu tippumaan ja matkustajat pitää tunnistaa palaneiden hampaanpalojen perusteella, auttaa jako sukupuolittain jo johonkin asti. Mutta. Kun tilaan nettikaupasta pölypusseja, en ymmärrä miten pölypussimyyjälle kuuluu mitä housuistani sattuu löytymään. Juu, profiloinnilla voi kyllä parantaa markkinoinnin kohdentamista ja plaa plaa. Mutta hyötyykö pölypussikauppias nyt siitä tiedosta, että nainen ostaa pölypusseja, kun muita tietoja ei kysytä?
Okei, toisaalta en tiedä onko saksankielessä olemassakaan sukupuoletonta kohteliasta tervehdystä. Jos sukupuoli siis uisi automaattiseen vastausviestiin tai laskuun, jossa lukisi kohteliaasti Sehr geehrte Frau, olisi kysely edelleen hieman ymmärrettävämpää. Mutta ei, postit lähettäjätahosta riippumatta tulevat suoraan joko kombinaationa Sehr geehrte(r) Frau/Herr ja useimmiten vielä suoraan herroitteluna, mitä tulee tekniikkaan liittyviin asioihin. Mikä ei herroittelun tapauksessa epäloogisesti haittaa yhtään. Koen salaisesti jopa pientä tyydytystä, kun soitan alihankkijalle ensimmäistä kertaa ja vastapuolelle paljastuukin, että Frau Huotarihan se siellä koneenosia tilaili eikä Herr.
Sukupuoliroolit ovat toki muutenkin korostuneempia kuin pohjoismaissa. "Naiset sitä" ja "Miehet tätä" stereotyyppeihin nojaavaa vitsailua on huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Se kuuluu varsin normaaliin kommunikaatioon ja tilanteen rentouttamiseen tv:ssa, radiossa, esitelmissä ja työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa. Omalla taustalla tämä on edelleenkin hyvin hämmentävää ja olen varmaan maailman huonointa kahvipöytäseuraa kun mennään tälle tasolle. "Rouvani ei anna minun tehdä sitä ja tätä", "vähän kuin pistäisi naisen rattiin", "Tähän hommaan tarvitaan nainen" jne. Minun päähäni ei vain mahdu, miksi ihmisen elämää ja mahdollisuuksia pitäisi enää nykyään kontrolloida lukitsemalla se noin ahtaasti määriteltyyn muottiin.
Ensimmäisellä saksanreissullani opiskeluaikana sain puhutteluja paikallisilta miehiltä, kun en ymmärtänyt heidän antaa avata minulle ovia, tarjota tuolia/takkia tai kantaa tavaroitani. Okei, moukkamaista kyllä, mutta toisaalta tasa-arvoisehkossa teekkaripiirissä kasvaneena ei tullut mieleenikään odottaa tällaista käytöstä keltään.
Tähän liittyy myös hauska näkymättömyyskokemus työn ensimmäisiltä kuukausilta. Keskustelemme miesporukassa projektistani, ja kaikki kysymykset esitettiin joko kollegalleni (toinen miespuolinen projektipäällikkö), tai työmaapäällikölle. Minä vastaan kaikkiin kysymyksiin, mutta seuraavatkin kysymykset esitetään kollegoilleni, jotka aina välissä kommentoivat etteivät tiedä aiheesta mitään, koska minä olen hoitanut asiaa. Keskustelu loppuu kysyjämiesten katsomatta minuun kertaakaan, vaikka he ovat saaneet minulta kaiken tarvitsemansa tiedon. Vähän kuin olisi ollut haamu. Tämän jälkeen kaikki on onneksi sujunut hyvin, enkä ole enää aikoihin huomannut sukupuolestani mitään ongelmia, ellei lasketa miinukseksi keskustelun ajautumista miehet sitä / naiset tätä -asteelle.
Summa summarum: empäs haluaisi elää sukupuolettomana Saksassa, ja onneksi täällä on paljon fiksuja ihmisiä jotka osaavat keskittyä ihmiseen eivätkä sukupuoleen :)
Ps. En olisi pahoillani, vaikka kaikki ritarillisuuden ja viktoriaanisen ajan jäänteet haudattaisiin hyvin syvälle mutaan. Otettaisiin vaikka jokainen ihan itse vastuu omasta elämästä ja oltaisiin ihan yleisesti kohteliaita kaikille. Mutta siitä saa olla eri mieltä.
lauantai 12. joulukuuta 2015
perjantai 27. marraskuuta 2015
Osa 2 - Internetti on saapunut Darmstadtiin!
Tämä teksti on jatko-osa kirjoitukselle http://frankfurtti.blogspot.de/2015/08/se-olisi-voinut-olla-huono-paiva.html
Ilokseni voin ilmoittaa, että Internetti saapui monien välivaiheiden jälkeen tänään Darmstadtin liepeille! Edellisestä kirjoituksesta on siis aikaa ainoastaan kolme (3) kuukautta, eli eihän siinä nyt kestänyt lainkaan niin kauaa.
Edellisen kirjoituksen loppuvaiheessa vuokranantaja oli viiden tarkastuskerran jälkeen viimein uskonut, että asunnosta ei todellakaan löydy puhelinpistoketta, ja pienten neuvottelujen jälkeen myöskin, että hänen vastuullaan on sellainen asennuttaa. Tämän jälkeen vuokranantajan järjestämä sähkömies oli ensin lomalla, sitten kiireinen ja taas lomalla, mutta lopulta puhelinpiuhat saatiin vedettyä kolmen eri vierailukerran jälkeen asuntoon. Näitä vierailukertoja varten teetin asuntoon ylimääräisen avainparin, sillä muuten minun olisi pitänyt olla vierailujen aikana henkilökohtaisesti paikalla. Tämäkin vaati pieniä vakuutteluja (kyllä, on täysin sopivaa vierailla asunnossani ilman valvontaa) ja huoltomies ja vuokranantaja halusivat kertoa moneen kertaan, miten he eivät varmasti vilkuile Frau Huotarin henkilökohtaisia tavaroita vierailullaan. Ihan niinkuin niissä olisi jotain mielenkiintoista vilkuiltavaa.
Tämän jälkeen sovittiin nettioperaattorin kanssa kytkemisaika, koska yhteyttä ei Frau Huotarin teknisillä kyvyillä olisi pystynyt asentamaan itse. Ensin piti tehdä operaattorin kanssa uusi sopimus, koska liian pitkään kestäneen kytkentäprosessin aikana sopimus oli irtisanottu. Seuraavaksi operaattori oli jättänyt vastaajaan viestin, jota edes saksalainen kollega ei kyennyt ymmärtämään, mutta lopulta sain asiakaspalvelun kiinni ja teknikkovierailun sovittua. Vierailuaika oli tietysti arkipäivänä välillä 8-13, jolloin Frau Huotarin tuli olla kotona - ilmeisesti aikataulun tarkempi suunnittelu ei vielä tässä maailmanajassa ole mahdollista. Tänä aamuna teknikko tuli paikalle, teki taikojaan ja sanoi että nyt yhteys on olemassa ja Frau voi alkaa ohjelmoimaan nettiyhteyttä. Tämän jälkeen tarvittiin ainoastaan kolme tuntia ja kolme soittoa asiakaspalveluun, jonka jälkeen - halleluja - nettiyhteys oli toiminnassa! JES!
Kysymykseen, miksi et ottanut mobiilinettiä, voin vastata samantien: Otin, mutta ne ovat a) hitaita, b) kalliita, ja c) niissä on rajoitettu kapasiteetti joka tuli täyteen kolmessa päivässä. Nyt padissa on netti, jolla voi lähettää messenger viestejä ja lukea hesaria jos jaksaa odottaa sivun latautumista. Lisännee elämänlaatua työmatkoilla, ehkä.
Mitäs tästä kahden ja puolen kuukauden netittömästä jaksosta on sitten opittu?
- Kyllä, ihminen voi elää ilman nettiä pari kuukautta
- Ei, se ei ole mukavaa
- Eikä siitä oikeastaan opi mitään
Summa summarum, kivaa olla takaisin piireissä ja en aio harrastaa näitä harjoituksia enää muuten kun kesälomalla.
Ilokseni voin ilmoittaa, että Internetti saapui monien välivaiheiden jälkeen tänään Darmstadtin liepeille! Edellisestä kirjoituksesta on siis aikaa ainoastaan kolme (3) kuukautta, eli eihän siinä nyt kestänyt lainkaan niin kauaa.
Edellisen kirjoituksen loppuvaiheessa vuokranantaja oli viiden tarkastuskerran jälkeen viimein uskonut, että asunnosta ei todellakaan löydy puhelinpistoketta, ja pienten neuvottelujen jälkeen myöskin, että hänen vastuullaan on sellainen asennuttaa. Tämän jälkeen vuokranantajan järjestämä sähkömies oli ensin lomalla, sitten kiireinen ja taas lomalla, mutta lopulta puhelinpiuhat saatiin vedettyä kolmen eri vierailukerran jälkeen asuntoon. Näitä vierailukertoja varten teetin asuntoon ylimääräisen avainparin, sillä muuten minun olisi pitänyt olla vierailujen aikana henkilökohtaisesti paikalla. Tämäkin vaati pieniä vakuutteluja (kyllä, on täysin sopivaa vierailla asunnossani ilman valvontaa) ja huoltomies ja vuokranantaja halusivat kertoa moneen kertaan, miten he eivät varmasti vilkuile Frau Huotarin henkilökohtaisia tavaroita vierailullaan. Ihan niinkuin niissä olisi jotain mielenkiintoista vilkuiltavaa.
Tämän jälkeen sovittiin nettioperaattorin kanssa kytkemisaika, koska yhteyttä ei Frau Huotarin teknisillä kyvyillä olisi pystynyt asentamaan itse. Ensin piti tehdä operaattorin kanssa uusi sopimus, koska liian pitkään kestäneen kytkentäprosessin aikana sopimus oli irtisanottu. Seuraavaksi operaattori oli jättänyt vastaajaan viestin, jota edes saksalainen kollega ei kyennyt ymmärtämään, mutta lopulta sain asiakaspalvelun kiinni ja teknikkovierailun sovittua. Vierailuaika oli tietysti arkipäivänä välillä 8-13, jolloin Frau Huotarin tuli olla kotona - ilmeisesti aikataulun tarkempi suunnittelu ei vielä tässä maailmanajassa ole mahdollista. Tänä aamuna teknikko tuli paikalle, teki taikojaan ja sanoi että nyt yhteys on olemassa ja Frau voi alkaa ohjelmoimaan nettiyhteyttä. Tämän jälkeen tarvittiin ainoastaan kolme tuntia ja kolme soittoa asiakaspalveluun, jonka jälkeen - halleluja - nettiyhteys oli toiminnassa! JES!
Kysymykseen, miksi et ottanut mobiilinettiä, voin vastata samantien: Otin, mutta ne ovat a) hitaita, b) kalliita, ja c) niissä on rajoitettu kapasiteetti joka tuli täyteen kolmessa päivässä. Nyt padissa on netti, jolla voi lähettää messenger viestejä ja lukea hesaria jos jaksaa odottaa sivun latautumista. Lisännee elämänlaatua työmatkoilla, ehkä.
Mitäs tästä kahden ja puolen kuukauden netittömästä jaksosta on sitten opittu?
- Kyllä, ihminen voi elää ilman nettiä pari kuukautta
- Ei, se ei ole mukavaa
- Eikä siitä oikeastaan opi mitään
Summa summarum, kivaa olla takaisin piireissä ja en aio harrastaa näitä harjoituksia enää muuten kun kesälomalla.
maanantai 7. syyskuuta 2015
Pikkupatikointia Reinin laaksossa
Ennen kesälomia etsittiin urhelukaverini kanssa kohteita, ja päädyttiin Rheintalissa patikointiin. Nimesin kaverin urheilukaveriksi, sillä viimeksi ollaan taidettu nähdä normaalit vaatteet päällä helmikuussa :) Deutsche Bahn, eli Saksan rautatiet tarjoaa viikonloppulippuja, jolla noin neljälläkympillä saa matkustaa viisi henkilöä koko Saksassa. Sellainen siis taskuun ja kohti Kaubia, josta lähdimme kipuamaan rinteitä ylös.
Päivä oli kuuma, varmaan +35 auringossa mutta maisemien vaihtuessa ja reitin kulkiessa välillä metsässä, välillä vuorella ja välillä pellolla oli kiva patikoida. Rein mutkittelee Frankfurtin yläpuolella aika paljon, ja reittiä sanotaan romanttisen Reinin reitiksi. Linnoja on joka kukkulalla, vanhoja kyliä joka joen mutkassa hienoine entisöityine rakennuksineen ja rinteet ovat täynnä viininviljelystä.
Kolmen tunnin jälkeen viljapeltojen läpi auringossa patikoituamme tyhjensimme viimeiset vesipullot ja aloimme selvitellä että missähän se seuraava kylä mahtaisi olla. Patikoimme metsässä vielä muutaman sadan metrin rappuset melkein pystysuoraa vuorenrinnettä ylös, ja käännyimme reitiltä pois etsiäksemme kylän ja kaupan. Kylä kyllä löytyi 40 min jälkeen, mutta ei yhtään auki olevaa kauppaa saati pubia. Lopulta löysimme Gasthausin, joka suostui tarjoilemaan meille kylmää juotavaa. Hörppäsimme puolitoista litraa nestettä mieheen, täytimme vesipullot ja lähdimme tyytyväisenä jatkamaan matkaa.
Toki reitille takaisin päästyämme löysimme puolen tunnin matkan päästä reitin varrelta ravintolan, mutta tässä vaiheessa suurimmat tarpeet oli jo täytetty - eli ei kun eteenpäin hyvillä fiiliksillä.
Seitsemän tuntia, 35 km ja neljä vuorta myöhemmin saavuimme viimein Sankt Goarshausenin asemalle. Pikainen visiitti kauppaan hakemaan lisää juomista, ja suuntasimme junalla vielä Koblenziin kerta nyt turisteilua harrastettiin. Kävimme tsekkaamassa tärkeimmät muistomerkit ja syömässä ulkoravintolassa (haistiin niin pahalle ettei kehannu mennä sisään :D). Ehdimme vielä viimeiseen junaan kohti Frankfurttia, jonne saavuttiin puolenyön jälkeen. Rankka reissu, mutta olihan se kivaa! Ensi kerralla keksitään taas jotain uutta kivaa :)
Tuonne sitä pitäisi kiivetä. Tässä vaiheessa ei tiettykään montako näitä on edessä..
Sorruimme aloittelijan virheeseen, sillä kumpikaan ei ollut kotoa löytänyt tarpeeksi vesipulloja mukaan otettavaksi. Kaubissa oli tarkoitus etsiä kioski, mutta molemmat olivat siinä vaiheessa niin täpinöissään menossa vuorille, että pääsi unohtumaan. Huomasimme tämän ensimmäisen rinteen huipulla, mutta kaveri oli katsonut kartasta, että reitti on vain n. 14 km eli totesimme että eiköhän näillä kolmella litralla sinne asti pääse. Niimpäniin.
Ensimmäisen kukkulan päällä viiniköynnösten keskellä
Kolmen tunnin jälkeen viljapeltojen läpi auringossa patikoituamme tyhjensimme viimeiset vesipullot ja aloimme selvitellä että missähän se seuraava kylä mahtaisi olla. Patikoimme metsässä vielä muutaman sadan metrin rappuset melkein pystysuoraa vuorenrinnettä ylös, ja käännyimme reitiltä pois etsiäksemme kylän ja kaupan. Kylä kyllä löytyi 40 min jälkeen, mutta ei yhtään auki olevaa kauppaa saati pubia. Lopulta löysimme Gasthausin, joka suostui tarjoilemaan meille kylmää juotavaa. Hörppäsimme puolitoista litraa nestettä mieheen, täytimme vesipullot ja lähdimme tyytyväisenä jatkamaan matkaa.
Toki reitille takaisin päästyämme löysimme puolen tunnin matkan päästä reitin varrelta ravintolan, mutta tässä vaiheessa suurimmat tarpeet oli jo täytetty - eli ei kun eteenpäin hyvillä fiiliksillä.
Reitin loppuvaiheilla pääsimme Loreleyn mutkaan, josta on kerrottu myös tässä postissa
Sinne mennessämme järkytyimme paikalla vellovista ihmismassoista. Kun on viettänyt viisi tuntia kahdestaan metsässä hikoillen ja itsensä väsyttäen, tuhannet ihmiset ympärillä ei ole sellainen ympäristö missä haluaa olla. Selvisihän se mistä oli kysymys, kun bussikuskit yrittivät myydä meille Sunrise Avenuen keikkalippuja! Noh, tässä vaiheessa ei ollut ihan sellainen fiilis että haluaa keikalle hikoilemaan lisää, eli tsekkasimme Loreleyn patsaan ja hipsimme vähin äänin takaisin metsän siimekseen.
Muutama saksalainen katsomassa Sunrise Avenueta
Siinä se Loreley nyt sit ois
Seitsemän tuntia, 35 km ja neljä vuorta myöhemmin saavuimme viimein Sankt Goarshausenin asemalle. Pikainen visiitti kauppaan hakemaan lisää juomista, ja suuntasimme junalla vielä Koblenziin kerta nyt turisteilua harrastettiin. Kävimme tsekkaamassa tärkeimmät muistomerkit ja syömässä ulkoravintolassa (haistiin niin pahalle ettei kehannu mennä sisään :D). Ehdimme vielä viimeiseen junaan kohti Frankfurttia, jonne saavuttiin puolenyön jälkeen. Rankka reissu, mutta olihan se kivaa! Ensi kerralla keksitään taas jotain uutta kivaa :)
perjantai 28. elokuuta 2015
Se olisi voinut olla huono päivä..
Avasin aamulla DSL-modeemipaketin, koska tänään oli suuri päivä - oman intternetliittymäni kytkemispäivä. Tähän asti olen käyttänyt asunnosta muuttaneen kollegan liittymää. Netti ihme kyllä toimii päivä päivän jälkeen, vaikka sen piti katketa jo kaksi viikkoa sitten.
Noh, ihmettelin piuhaa ja reikää ja edellisen modeemin piuhaa ja reikää ja totesin, että ei passaa ristiin ei. Kävelin alas, otin edellisenä päivänä huollosta tulleen polkupyörän varastosta, laitoin sen takaisin, ja kävin vielä kerran tutkimassa seinäpinnat, että olisiko siellä nyt kuitenkin ollut sopiva reikä. No ei ollut, joten poljin kohti toimistoa puoli tuntia myöhässä.
Puolessavälissä maantietä (missä autot ajavat 110 km/h) juuri huolletusta pyörästä lähti ketjut. Satoi kaatamalla. Laitoin ketjut paikalleen ja vilkuttelin tyyttäileville autoille hymysuin ja totesin että ompas mukavaa kun ei potuta yhtään.
Töissä vietin ensimmäisen puoli tuntia operaattorin teknisen tuen kanssa puhelimessa selittäen, että olemassaoleva reikä ja lähetetty piuha eivät sovi yhteen, ja sopivaa reikää ei ole olemassa. Tuki käski mennä kotiin ja soittaa uudestaan kun piuhat ja reiät ovat lähettyvillä.
Tein töitä mahdottomalla draivilla ja sain tehtyä noin seitsemän pari viikkoa roikkunutta hommaa pois alta. Vihellellen poljin takaisin kotiin ja selitin saman piuha-reikätilanteen operaattorin tekniselle tuelle. Etsin kaikki seinäpinnat vielä neljä kertaa läpi eikä reikää löytynyt. Hän käski soittaa vuokranantajalle, onko minulla ylipäätään puhelinpistoketta.
Ensin vuokranantaja oli sitä mieltä, että operaattorin palveluntarjoajan vastuulla on katsoa, mihin asti piuhat on talossa vedetty ja onko tarvittavaa pistoketta olemassa. Sitten soitin operaattorille (1+1), joka selitti että asia ei ole heidän, vaan taloon asti heidän palveluntarjoajansa (Telekom) ja siitä asuntoihin asti vuokranantajan vastuulla. Seuraavalla kierroksella vuokranantaja muistikin yllättäen, että pistoke onkin hänen vastuullaan, ja käski käydä kysymässä naapurilta onko heillä puhelinpistoketta.
Tällä välillä Telekomin teknikot ehtivät paikalle kytkemään nettiä ja katsoivat asunnon seinäpinnat seuraavat neljä kertaa läpi. Ei löytynyt reikää ei, ja eihän sitä mitään nettiä voi kytkeä, kun reikä puuttuu. Soitin vuokranantajalle uudestaan, ja hän oli nyt muistanut, että samassa asunnossa oli toisiksi viimeisellä vuokralaisella ollut puhelin eli puhelinpistoke on pakko olla olemassa. Menin naapuriin. Naapuri näytti että tässä se heidän puhelinpistokkeensa on ja hyvin toimii, ja tuli katsomaan seinäpinnat läpi. Ei löytynyt pistoketta.
Tein seuraavat seitsemän pitkään roikkunutta työhommaa menestyksekkäästi loppuun ja lähdin hymyillen salille. Totesin että ompas kiva, kun vieläkään ei ota päähän.
Tarinan opetukset
1) Jos Nainen sanoo, että puhelinpistoketta ei ole olemassa, on teoreettisesti sekä myös käytännössä mahdollista, että pistoketta ei ole. Siinä sitä on universumille mietittävää vähäksi aikaa :D
2) Tehokas työpäivän mitta on neljä tuntia. Kerran viikossa. Saa aikaan riittävän jännityksen, että homma pysyy kivana ja auttaa löytämään ainoastaan tärkeät tehtävät.
3) Ostan huomenna uuden polkupyörän ja lopetan tämän pelleilyn. Osa tavaroista saa maksaa yli 50 € (tämä tarina ehkä joskus toiste..:D
4) Jos käy vähän JC-konferenssissa viikonloppuna, aurinkoista mieltä on mahdotonta järkyttää ainakaan seuraavan viikon aikana.
Noh, ihmettelin piuhaa ja reikää ja edellisen modeemin piuhaa ja reikää ja totesin, että ei passaa ristiin ei. Kävelin alas, otin edellisenä päivänä huollosta tulleen polkupyörän varastosta, laitoin sen takaisin, ja kävin vielä kerran tutkimassa seinäpinnat, että olisiko siellä nyt kuitenkin ollut sopiva reikä. No ei ollut, joten poljin kohti toimistoa puoli tuntia myöhässä.
Puolessavälissä maantietä (missä autot ajavat 110 km/h) juuri huolletusta pyörästä lähti ketjut. Satoi kaatamalla. Laitoin ketjut paikalleen ja vilkuttelin tyyttäileville autoille hymysuin ja totesin että ompas mukavaa kun ei potuta yhtään.
Töissä vietin ensimmäisen puoli tuntia operaattorin teknisen tuen kanssa puhelimessa selittäen, että olemassaoleva reikä ja lähetetty piuha eivät sovi yhteen, ja sopivaa reikää ei ole olemassa. Tuki käski mennä kotiin ja soittaa uudestaan kun piuhat ja reiät ovat lähettyvillä.
Tein töitä mahdottomalla draivilla ja sain tehtyä noin seitsemän pari viikkoa roikkunutta hommaa pois alta. Vihellellen poljin takaisin kotiin ja selitin saman piuha-reikätilanteen operaattorin tekniselle tuelle. Etsin kaikki seinäpinnat vielä neljä kertaa läpi eikä reikää löytynyt. Hän käski soittaa vuokranantajalle, onko minulla ylipäätään puhelinpistoketta.
Ensin vuokranantaja oli sitä mieltä, että operaattorin palveluntarjoajan vastuulla on katsoa, mihin asti piuhat on talossa vedetty ja onko tarvittavaa pistoketta olemassa. Sitten soitin operaattorille (1+1), joka selitti että asia ei ole heidän, vaan taloon asti heidän palveluntarjoajansa (Telekom) ja siitä asuntoihin asti vuokranantajan vastuulla. Seuraavalla kierroksella vuokranantaja muistikin yllättäen, että pistoke onkin hänen vastuullaan, ja käski käydä kysymässä naapurilta onko heillä puhelinpistoketta.
Tällä välillä Telekomin teknikot ehtivät paikalle kytkemään nettiä ja katsoivat asunnon seinäpinnat seuraavat neljä kertaa läpi. Ei löytynyt reikää ei, ja eihän sitä mitään nettiä voi kytkeä, kun reikä puuttuu. Soitin vuokranantajalle uudestaan, ja hän oli nyt muistanut, että samassa asunnossa oli toisiksi viimeisellä vuokralaisella ollut puhelin eli puhelinpistoke on pakko olla olemassa. Menin naapuriin. Naapuri näytti että tässä se heidän puhelinpistokkeensa on ja hyvin toimii, ja tuli katsomaan seinäpinnat läpi. Ei löytynyt pistoketta.
Ilman vastakappaletta on kohtalosi oleva :/
Tein seuraavat seitsemän pitkään roikkunutta työhommaa menestyksekkäästi loppuun ja lähdin hymyillen salille. Totesin että ompas kiva, kun vieläkään ei ota päähän.
Tarinan opetukset
1) Jos Nainen sanoo, että puhelinpistoketta ei ole olemassa, on teoreettisesti sekä myös käytännössä mahdollista, että pistoketta ei ole. Siinä sitä on universumille mietittävää vähäksi aikaa :D
2) Tehokas työpäivän mitta on neljä tuntia. Kerran viikossa. Saa aikaan riittävän jännityksen, että homma pysyy kivana ja auttaa löytämään ainoastaan tärkeät tehtävät.
3) Ostan huomenna uuden polkupyörän ja lopetan tämän pelleilyn. Osa tavaroista saa maksaa yli 50 € (tämä tarina ehkä joskus toiste..:D
4) Jos käy vähän JC-konferenssissa viikonloppuna, aurinkoista mieltä on mahdotonta järkyttää ainakaan seuraavan viikon aikana.
sunnuntai 12. heinäkuuta 2015
Darmstadtissa tapahtuu - Schlossgrabenfest ja Jugendstiltage
Toukokuun lopulla googlailin lähialueen viikonlopputekemisvaihtoehtoja, ja huomasin Matildenhöhellä järjestettävän valoshown Jugend-tyyliä juhlivan Darmstadtin järjestämänä. Houkuttelin mukaan pakistanilaisen kaverini ja viime metreillä muistin jopa kysyä, että maistuuko herralle skumppa piknikevääksi. Takaraivossa oli alkanut jännästi kutittaa, että olikohan Pakistan muslimimaa.. Kutitus osoittautui oikeaksi, eli nautimme piknikillä appelsiinimehua ja keksejä skumpan jäädessä seuraavalle piknikille.
Mehupiknik ei viihtymistä ja puitteiden ihailua haitannut, sillä kaupunki oli asetellut puistoon tuhansittain valoja ja rakennukset oli valaistu teeman mukaisesti. Paikalla tietysti livemusiikkia ja muutama tuhat ihmisiä vauvasta vaariin.
Valoshowsta ja piknikistä tarpeeksi nautittuamme siirryimme keskustaan, jossa oli meneillään Hessenin suurin ilmaismusiikkitapahtuma, Schlossgrabenfest. Porukkaa oli sen verran paljon, että sisäänpääsy olisi vienyt ehkä tunnin. Päätin palata tsekkaamaan sunnuntaiaamun soul- ja rockbändit vähempää väentungosta toivoen. Neljän lavan perjantaista sunnuntaihin pyörineessä ohjelmassa esiintyjäkaartista löytyi poppoota saksalaisista ykkösrivin artisteista alternativeen ja kaikkea siltä väliltä.
Sunnuntain kattaus osoittautui ylösnousun vaivan arvoiseksi, ja fiilistelin pienemmässä väentungoksessa loistavaa musiikkia keväisessä auringonpaisteessa pitkälle iltapäivään.
Mehupiknik ei viihtymistä ja puitteiden ihailua haitannut, sillä kaupunki oli asetellut puistoon tuhansittain valoja ja rakennukset oli valaistu teeman mukaisesti. Paikalla tietysti livemusiikkia ja muutama tuhat ihmisiä vauvasta vaariin.
Pics: Salman
Valoshowsta ja piknikistä tarpeeksi nautittuamme siirryimme keskustaan, jossa oli meneillään Hessenin suurin ilmaismusiikkitapahtuma, Schlossgrabenfest. Porukkaa oli sen verran paljon, että sisäänpääsy olisi vienyt ehkä tunnin. Päätin palata tsekkaamaan sunnuntaiaamun soul- ja rockbändit vähempää väentungosta toivoen. Neljän lavan perjantaista sunnuntaihin pyörineessä ohjelmassa esiintyjäkaartista löytyi poppoota saksalaisista ykkösrivin artisteista alternativeen ja kaikkea siltä väliltä.
Sunnuntain kattaus osoittautui ylösnousun vaivan arvoiseksi, ja fiilistelin pienemmässä väentungoksessa loistavaa musiikkia keväisessä auringonpaisteessa pitkälle iltapäivään.
keskiviikko 10. kesäkuuta 2015
Kesä ja mökkikateus
Jäiden pikkuhiljaa kadotessa Suomen lammikoista, alkaa fb-seinälleni ilmestyä vastustamattomia kuvia suomalaisen sielunmaisemasta (järvi, sauna, olut ja optiona hiillosmakkara ja grilli). Tämä aiheuttaa välittömän mökkikateusreaktion, joka vie meikäläisen noin 2,5 sekunnissa oikotiehen selaamaan myytäviä mökkejä.
Myyntipalstalla totean jälkeen noin kymmenen minuutin selailun jälkeen, että varallisuuteni riittää neljäsosaan Karstulan korpijärvelle 80-luvulla rakennetusta saunasta, jossa ehdin tiukalla budjetoinnilla viettää noin 47,5 tuntia kesälomastani ruohonleikkuri / siivooja / puunhakkaaja / sääskensyöttinä. Ei lyö leiville.
Mutta tämä ei olekaan järkikysymys. Kun lapsena pidetään mökkivankina riittävän pitkiä pätkiä, hyödyntäen sopivasti ilmaistyövoimana kaikessa varustelutasoltaan alkeelliseen mökkiin kuuluvissa kunnostus, ylläpito -ja selviytymistehtävissä, jää lapseen pakkomielle oman työleirin hankkimiseen. Nostagiset kuvat alastomana vietetyistä kesäpäivistä (ps. sukuni on kyllä ihan normaali ja naapurit ei nähneet ;D), kivoista pikku maalausurakoista ja iltasaunasta pulahduksilla järveen, alkavat platinoitua. Tällöin sitä ei enää muista, että itseasiassa maalausurakasta tuli auringonpistos, yöllä ei voinut nukkua kun mäkäräisenpuremat kutittivat niin paljon ja kyllä, pelkään edelleenkin hämähäkkejä eli tarvisisin ostotyövoimaa ulkohuussin siivoamiseen.
Mutta katsokaas nyt, onhan se aika ihanaa..
Ja eikun takaisin oikotiehen.. :D
Ps. Jos etsit kimppaa 80-luvulla rakennettuun saunaan Keski-Suomen peräkylältä, ota yhteyttä ;P
Pps. Jos tarvitset ruohonleikkuri-siivooja-puunhakkaaja-sääskensyöttiä mökillesi ensi kesänä, count me in! Tuon omat oluet ja Kabanossit.
Myyntipalstalla totean jälkeen noin kymmenen minuutin selailun jälkeen, että varallisuuteni riittää neljäsosaan Karstulan korpijärvelle 80-luvulla rakennetusta saunasta, jossa ehdin tiukalla budjetoinnilla viettää noin 47,5 tuntia kesälomastani ruohonleikkuri / siivooja / puunhakkaaja / sääskensyöttinä. Ei lyö leiville.
Mutta tämä ei olekaan järkikysymys. Kun lapsena pidetään mökkivankina riittävän pitkiä pätkiä, hyödyntäen sopivasti ilmaistyövoimana kaikessa varustelutasoltaan alkeelliseen mökkiin kuuluvissa kunnostus, ylläpito -ja selviytymistehtävissä, jää lapseen pakkomielle oman työleirin hankkimiseen. Nostagiset kuvat alastomana vietetyistä kesäpäivistä (ps. sukuni on kyllä ihan normaali ja naapurit ei nähneet ;D), kivoista pikku maalausurakoista ja iltasaunasta pulahduksilla järveen, alkavat platinoitua. Tällöin sitä ei enää muista, että itseasiassa maalausurakasta tuli auringonpistos, yöllä ei voinut nukkua kun mäkäräisenpuremat kutittivat niin paljon ja kyllä, pelkään edelleenkin hämähäkkejä eli tarvisisin ostotyövoimaa ulkohuussin siivoamiseen.
Mutta katsokaas nyt, onhan se aika ihanaa..
Ja eikun takaisin oikotiehen.. :D
Ps. Jos etsit kimppaa 80-luvulla rakennettuun saunaan Keski-Suomen peräkylältä, ota yhteyttä ;P
Pps. Jos tarvitset ruohonleikkuri-siivooja-puunhakkaaja-sääskensyöttiä mökillesi ensi kesänä, count me in! Tuon omat oluet ja Kabanossit.
sunnuntai 3. toukokuuta 2015
"Pienen" maakuntamuseon ihmeitä
Sunnuntain kunniaksi laitoin mekon, tukan ja helmet, ja painuin viettämään määpäivää muutaman sadan metrin päässä kotioveltani sijaitsevaan Hessenin maakuntamuseoon. Saksanopettajani mukaan vanhassa hienossa rakennuksessa sijaitseva museo oli vasta avattu uudelleen restauroinnin jälkeen. Ajattelin, että vaikka näyttely ei kummoinen olisikaan, voisi rakennuksen ihailu olla pääsymaksun arvoinen ja toisaalta olisin hyvä mamu tukiessani paikallishistorian tutkimista. Niinhän sitä voisi luulla :D Toisaalta, joskus mikä tahansa sängystä ylös saava tekosyy on riittävän hyvä.
Normaali sisäänpääsymaksu kustansi aikuiselta kokonaista 6e, vaihtuvan näyttelyn kanssa 10 e. Otin tietysti koko paketin, ja aloitin vaihtuvassa näyttelytilassa samana päivänä avautuneesta romantiikan aikakauden näyttelystä. Esillä oli pääasiassa paikallisten taiteilijoiden akvarelleja ja lyijykynäpiirroksia hyvin taustoitettuna. Olin tyytyväinen päästessäni vähän lähemmäksi Hesseniläistä sielunmaisemaa ja jatkoin upeita puitteita ihaillen rakennuksen tutkimista. Alakertaan kävellessäni ja karttaa vilkaistessani aloin epäillä alkuperäistä ajatustani kahden tunnin riittävyydestä "pienen maakuntamuseon" kiertämiseen. Käytettyäni ensimmäisen tunnin museon alakerrassa sijaitsevan 1600-1800 lukujen välisen maalaustaiteen, pienen japani-osaston, kirkollisen taiteen, keramiikan (kivikaudelta rautakauden lopun kautta jugendiin) ja parin muun alueen kiertämiseen, otin tarkemman silmäyksen karttaan. Selvisi, että museon neljään valtavaan kerrokseen oli tungettu kaikki mahdollinen geologiasta ja esihistoriasta eläintieteeseen, sekä kaikkien aikakausien taiteeseen saviruukuista kirkkotaiteen, arkkitehtuurin ja muotoilun kautta nykytaiteeseen. Huhhuh! Alkoihan se hyvä mamu-ylemmyydentunne karista :D
Tässä vaiheessa piti alkaa vähän optimoimaan jäljellä olevan tunnin käyttöä, ja oikaisin ensimmäiseksi neljänteen kerrokseen katsastamaan nykytaidetta. Esillä oli muutamia hyviä 80-luvun POP- sekä modernin taiteen edustajia, sekä liian pieneen tilaan tungettu veistosnäyttely. Jatkoin pikakävelyllä välikerrokseen, josta löytyi kunnioitettavan kokoinen luonnontieteellinen osasto luurankoineen, Otin muutamat kuvat mammutin luurangosta ja ihmisen kehityshistoriasta vannoen, että kun saan seuraavat lapset tai lapsenmieliset kylään, perehdymme näyttelyyn kunnolla.
Tässä vaiheessa kellot soittivatkin jo museon kiinni menemisen merkiksi, ja suuntasin puolijuoksua fossiiliosaston läpi alakertaan hakemaan takkia ja sadatellen itsekseni etten päässyt aiemmin lähtemään.
Mitä tästä opimme? Ainakin että sängystä kannattaa nousta, myös sunnuntaisin :D Ja paikallishistoriaan tutustumisella ei voi ainakaan hävitä mitään!
Näkymä museon pääaulasta
Roomalaisesta kylpylästä pelastettuja mosaiikkeja ja patsaita
Pienenpieni osa 1700-luvun maalaustaiteen näyttelyä
Tässä vaiheessa piti alkaa vähän optimoimaan jäljellä olevan tunnin käyttöä, ja oikaisin ensimmäiseksi neljänteen kerrokseen katsastamaan nykytaidetta. Esillä oli muutamia hyviä 80-luvun POP- sekä modernin taiteen edustajia, sekä liian pieneen tilaan tungettu veistosnäyttely. Jatkoin pikakävelyllä välikerrokseen, josta löytyi kunnioitettavan kokoinen luonnontieteellinen osasto luurankoineen, Otin muutamat kuvat mammutin luurangosta ja ihmisen kehityshistoriasta vannoen, että kun saan seuraavat lapset tai lapsenmieliset kylään, perehdymme näyttelyyn kunnolla.
Mammutti oli perhekuvien ottajien suosiossa
Tukka, mekko ja luurankoja. Mikä ihana sunnuntai!
Tässä vaiheessa kellot soittivatkin jo museon kiinni menemisen merkiksi, ja suuntasin puolijuoksua fossiiliosaston läpi alakertaan hakemaan takkia ja sadatellen itsekseni etten päässyt aiemmin lähtemään.
Mitä tästä opimme? Ainakin että sängystä kannattaa nousta, myös sunnuntaisin :D Ja paikallishistoriaan tutustumisella ei voi ainakaan hävitä mitään!
Odenwaldin viinivaellus
Wappupäivänä Darmstadtista kohti Ranskan rajaa lähtevällä Odenwaldin viininviljelyalueella järjestetään vuosittain viinivaellus. Se tarkoittaa siis käveleskelyä viinirinteillä ja tasaisin väliajoin olevia tankkauspisteitä, joissa on tarjolla paikallisten viljelijöiden satoa.
Olimme liikkeellä mielestämme kohtuullisen hyvissä ajoin noin niinkuin wappuaamuksi (klo. 10), mutta rautatieasemalla huomasimme olleemme väärässä. Frankfurtista tuleva juna oli jo valmiiksi niin täynnä, että olimme viimeisen neljän hengen joukossa, jotka otettiin kyytiin. Siinä sitä sitten oltiin puolen tunnin junamatka silleinä purkissa, mutta perille päästiin.
Lähtöpistevaihtoehtoina reitillä oli Zwingenberg ja Heppenheim, joiden välisen reitin kokonaispituus on 20 km. Olimme ihan tyytyväisiä valittuamme lähtöpisteeksi Heppenheimin, suurimman osan porukasta poistuessa junasta Zwingenbergissa. Reitin alkupistettä ei ollut mitenkään hyvin opastettu, mutta Heppenheimista mukaan lähteneen kollegan avulla löysimme muut vaeltajat eli otaksuimme osuneemme reitille. Ensimmäiset 20 minuuttia pääsimme liikunnan makuun kävellessämme siksakkia ylöspäin Heppenheimin linnalle, jonka läheisyydestä ensimmäinen pysähdyspiste löytyi. Pisteeltä sai ostaa paikallisia viinejä pulloittain sekä laseittain, pullohinnat 10-16 e/plo ja lasihinnat 2-3 e 0,1 l lasillinen. 0,1 litran pikkulaseista oli euron pantti, ja monet vaeltajat kantoivat omia lasejaan kaulanauhoissa. Aloitimme aamun Heppenheimilaisella kuohuviinillä ja ihastelimme kokeneen vaeltajan levitellessä pöytään valkoisen liinan ja omat gourmet-eväät. Tarkastettuamme teltan ruokatarjonnan (bratwurstia tai sämpylöitä sentin paksuisella juustosiivuilla), totesimme että ensi vuonna teemme saman homman.
Sää oli kevyesti tihkusateinen, mutta reitti oli hyvässä kunnossa, eikä kävellessä päässyt kylmäkään tulemaan. Vehreässä metsässä oli kaunista ja vuoren rinteiltä hyvät näköalat. Mäkiä ylös puuskutellessa ohi käveli vanhuksia, lapsiperheitä, porukkaa mökävaunujen kanssa ja raskaana olevia naisia - näyttäisi siltä että paikallisväestö on vuoristokävelyyn vähän tottuneempaa kuin pullamössösuomalaiset :D
Noin kolmen tunnin vaeltelun jälkeen, pysähdykset mukaanluettuna, saavuimme Bensheimiin ja tyhjensimme loput viinit repun pohjalta hautausmaalla matkalla keskustaan. Aurinkokin alkoi ilmoitella olemassaolostaan, ja skoolasimme onnistuneelle vaellukselle.
Etsimme vielä ennen lähtöä Bensheimista mukavan ravintolan ja totesimme, että olipas mukava kokemus ja ensi vuonna uudestaan - isommalla porukalla, omalla mökavaunulla ja gourmet-eväällä varustautuneina ;)
Olimme liikkeellä mielestämme kohtuullisen hyvissä ajoin noin niinkuin wappuaamuksi (klo. 10), mutta rautatieasemalla huomasimme olleemme väärässä. Frankfurtista tuleva juna oli jo valmiiksi niin täynnä, että olimme viimeisen neljän hengen joukossa, jotka otettiin kyytiin. Siinä sitä sitten oltiin puolen tunnin junamatka silleinä purkissa, mutta perille päästiin.
Ihan muutama muukin yritti samaan junaan
Lähtöpistevaihtoehtoina reitillä oli Zwingenberg ja Heppenheim, joiden välisen reitin kokonaispituus on 20 km. Olimme ihan tyytyväisiä valittuamme lähtöpisteeksi Heppenheimin, suurimman osan porukasta poistuessa junasta Zwingenbergissa. Reitin alkupistettä ei ollut mitenkään hyvin opastettu, mutta Heppenheimista mukaan lähteneen kollegan avulla löysimme muut vaeltajat eli otaksuimme osuneemme reitille. Ensimmäiset 20 minuuttia pääsimme liikunnan makuun kävellessämme siksakkia ylöspäin Heppenheimin linnalle, jonka läheisyydestä ensimmäinen pysähdyspiste löytyi. Pisteeltä sai ostaa paikallisia viinejä pulloittain sekä laseittain, pullohinnat 10-16 e/plo ja lasihinnat 2-3 e 0,1 l lasillinen. 0,1 litran pikkulaseista oli euron pantti, ja monet vaeltajat kantoivat omia lasejaan kaulanauhoissa. Aloitimme aamun Heppenheimilaisella kuohuviinillä ja ihastelimme kokeneen vaeltajan levitellessä pöytään valkoisen liinan ja omat gourmet-eväät. Tarkastettuamme teltan ruokatarjonnan (bratwurstia tai sämpylöitä sentin paksuisella juustosiivuilla), totesimme että ensi vuonna teemme saman homman.
Siinä sitä viiniä alkaa kasvaa.
Sää oli kevyesti tihkusateinen, mutta reitti oli hyvässä kunnossa, eikä kävellessä päässyt kylmäkään tulemaan. Vehreässä metsässä oli kaunista ja vuoren rinteiltä hyvät näköalat. Mäkiä ylös puuskutellessa ohi käveli vanhuksia, lapsiperheitä, porukkaa mökävaunujen kanssa ja raskaana olevia naisia - näyttäisi siltä että paikallisväestö on vuoristokävelyyn vähän tottuneempaa kuin pullamössösuomalaiset :D
Sateenvarjokansaa pysähdyspisteellä. Reitti oli osaksi asfalttia tai kivitietä, osaksi sateesta huolimatta hyväkuntoista peltotietä.
Vaellusreitti. Lähde: http://www.bergstraesser-wein.de/
Etsimme vielä ennen lähtöä Bensheimista mukavan ravintolan ja totesimme, että olipas mukava kokemus ja ensi vuonna uudestaan - isommalla porukalla, omalla mökavaunulla ja gourmet-eväällä varustautuneina ;)
sunnuntai 26. huhtikuuta 2015
Tekniikkaa, tehoshoppailua ja suklaata
Teknisesti orientoituneen ystäväpariskunnan viikonloppuvierailulla ainoa ajateltavissa oleva kohde oli tietysti tekniikan museo. Reilun tunnin ajomatkan päässä Darmstadtista sijaitseekin näppärästi Sinsheimin ja Speyerin tekniikan museot, joista Concorden houkuttelemina valitsimme Sinsheimin.
Sinsheim tarjoaa viisi hallillista autoja ja moottoripyöriä, armeijan kalustoa, junia, sukellusveneitä, lentokoneita, helikoptereita ja kaikkia ajateltavissa olevia moottorillisia ja moottorittomia liikkumavälineitä. Lisäksi museossa on viiden kerroksen korkuinen IMAX 3D-leffateatteri, sekä katolla Concorde, Tupolev ja muita "pikku"koneita.
Leffalipun sisältävä pääsymaksu oli aikuiselta 19 e, ja opaskirjanen kustansi päälle 3 e. Opaskyltit olivat englanniksi ja saksaksi. Kiersimme klassikkoauto- ja armeijan kalustonäyttelyä ensimmäiset puolitoista tuntia kahdessa ensimmäisessä hallissa. Nähtävää oli niin paljon, että kaikkeen oli mahdotonta perehtyä. Tavaraa oli kahdessa kerroksessa, sekä katto täynnä lentovälineitä - kaikki erinomaisesti esillä, puunattuna ja kyltitettynä.
Välissä tankkasimme itsellekin vähän energiaa koneeseen museon lounaskahvilassa, ja jatkoimme formula- ja ralliautonäyttelyn läpi kohti kattoa. Concorde ja Tupolev oli sijoitettu vierekkäin museon katolle, ja molempiin koneisiin pääsi sisälle. Asiaan vihkiytymättömille tiedoksi, että Concorde ja Tupolev ovat ainoita matkustajakäytössä olleita yliäänikoneita, molemmat otettu käyttöön 70-luvulla ja Concorde lensi viimeisen lentonsa 2003. Vertailun vuoksi, nopein lento Concordella Heathrowsta New Yorkin JFK:lle kesti 2 tuntia 52 minuuttia, kun nykykoneilla se vie vähintään 7 h 30 min. Kunnioitettavaa insinööriosaamista vuosikymmenten takaa! Molempiin koneisiin pääsi sisälle ja katsomaan ohjaamoa muoviseinän takaa.
Tässä vaiheessa alkoi iskeä tietoähky, ja suuntasimme leffaan. Luontoleffa oli tietysti puhuttu saksaksi, mutta vierailijat kuulostivat silti olevan tyytyväisiä antiin. Isohan se kangas oli, mutta pieni harmitus tuli 3D-lasien huonolaatuisuudesta. Kiva välipysähdys kuitenkin katselun lomassa.
Koska vierailla oli kenkien tarvetta, pyörähdimme takaisin Wertheim Village -outletkylän kautta. Eccon outlet-myymälä löytyi heti ja uusien kesäkenkien kanssa suuntasimme kylän vieressä olevan suklaatehtaan myymälän kautta kotiin. Tehokas päivä jatkui vielä Frankfurtin pikakierroksella, ja sitten oltiinkin kohtuullisen kypsiä kaatumaan sänkyyn. Kiitos vieraille! Seuraavat teknisesti orientoituneet vieraat voisivat viedä minut vaikkapa Speyerin tekniikan museoon, jossa esillä on avaruussukkula :)
Vielä muutama herkkupala kierrokselta loppuun.
Sinsheim tarjoaa viisi hallillista autoja ja moottoripyöriä, armeijan kalustoa, junia, sukellusveneitä, lentokoneita, helikoptereita ja kaikkia ajateltavissa olevia moottorillisia ja moottorittomia liikkumavälineitä. Lisäksi museossa on viiden kerroksen korkuinen IMAX 3D-leffateatteri, sekä katolla Concorde, Tupolev ja muita "pikku"koneita.
Leffalipun sisältävä pääsymaksu oli aikuiselta 19 e, ja opaskirjanen kustansi päälle 3 e. Opaskyltit olivat englanniksi ja saksaksi. Kiersimme klassikkoauto- ja armeijan kalustonäyttelyä ensimmäiset puolitoista tuntia kahdessa ensimmäisessä hallissa. Nähtävää oli niin paljon, että kaikkeen oli mahdotonta perehtyä. Tavaraa oli kahdessa kerroksessa, sekä katto täynnä lentovälineitä - kaikki erinomaisesti esillä, puunattuna ja kyltitettynä.
Välissä tankkasimme itsellekin vähän energiaa koneeseen museon lounaskahvilassa, ja jatkoimme formula- ja ralliautonäyttelyn läpi kohti kattoa. Concorde ja Tupolev oli sijoitettu vierekkäin museon katolle, ja molempiin koneisiin pääsi sisälle. Asiaan vihkiytymättömille tiedoksi, että Concorde ja Tupolev ovat ainoita matkustajakäytössä olleita yliäänikoneita, molemmat otettu käyttöön 70-luvulla ja Concorde lensi viimeisen lentonsa 2003. Vertailun vuoksi, nopein lento Concordella Heathrowsta New Yorkin JFK:lle kesti 2 tuntia 52 minuuttia, kun nykykoneilla se vie vähintään 7 h 30 min. Kunnioitettavaa insinööriosaamista vuosikymmenten takaa! Molempiin koneisiin pääsi sisälle ja katsomaan ohjaamoa muoviseinän takaa.
Concorden ohjaamo vasemmalla, on siinä ollut lentäjällä tekemistä nappien kanssa.
Tässä vaiheessa alkoi iskeä tietoähky, ja suuntasimme leffaan. Luontoleffa oli tietysti puhuttu saksaksi, mutta vierailijat kuulostivat silti olevan tyytyväisiä antiin. Isohan se kangas oli, mutta pieni harmitus tuli 3D-lasien huonolaatuisuudesta. Kiva välipysähdys kuitenkin katselun lomassa.
Koska vierailla oli kenkien tarvetta, pyörähdimme takaisin Wertheim Village -outletkylän kautta. Eccon outlet-myymälä löytyi heti ja uusien kesäkenkien kanssa suuntasimme kylän vieressä olevan suklaatehtaan myymälän kautta kotiin. Tehokas päivä jatkui vielä Frankfurtin pikakierroksella, ja sitten oltiinkin kohtuullisen kypsiä kaatumaan sänkyyn. Kiitos vieraille! Seuraavat teknisesti orientoituneet vieraat voisivat viedä minut vaikkapa Speyerin tekniikan museoon, jossa esillä on avaruussukkula :)
Vielä muutama herkkupala kierrokselta loppuun.
sunnuntai 12. huhtikuuta 2015
Alppeilua
Kun noita huippuja nyt tuossa naapurissa kasvaa, niin ajateltiin työkavereiden kanssa käydä kokeilemassa vähän isommassa mäessä laskemista.
Myin Suomesta poismuuttaessa laudan kenkineen uuteen kotiin ja ajattelin, että minäpäs tyttö kokeilen, miltä se tuntuu tulla mäkeä alas 12 vuoden tauon jälkeen ihan suksipelillä.
Edellisenä viikonloppuna ennen lähtöä käytiin testailemassa laskukuntoa lähimmällä mäellä Schwarzwaldin Feldbergissa, jonne on ainoastaan vajaa kolmen tunnin ajomatka. Otimme kolmen tunnin lipun, joka ajomatkoineen riitti laskupäivän pituudeksi aivan mainiosti. Rinteet olivat aamupäivästä hyvässä kunnossa ja niitä oli riittävästi, eikä porukkaakaan ollut liikaa. Iltapäivää kohti rinteet alkoivat pehmetä ja muutama kuperkeikkakin tuli heitettyä, mutta laskuja sai alle kuitenkin sen verran, että uskalsi ottaa sukset alle Alpeille.
Alpeille meillä oli varattuna edukas ja laadukas yhteismökki. Porukan seuraavaksi nuorin oli allekirjoittanutta reilun 20 vuotta vanhempi, mutta hyvin meidän nuoriso-osasto pysyi mummojen vauhdissa. Kohteena oli Sveitsin Verbier, tai siis sen ympärillä olevan neljän laakson alue. Ruuat ostettiin Saksan puolelta mukaan koko pitkäksi viikonlopuksi ja suksetkin vuokrattiin Darmstadtin vuokraamosta, koska paikalliset vuokrat näyttivät hipovan taivaita. Mennessä taisimme viettää autossa reilun kuutisen tuntia, eli ei ollenkaan paha.
Ensimmäinen laskupäivä perjantaina oli unelma! Pilvetön taivas ja täydellisessä kunnossa olevat rinteet. Matkailimme nuoriso-osaston voimin alueen korkeimmalle huipulle, Mont Fortille ja otimme pakolliset kuvat 3330 metrissä. Huipulta pääsi laskemalla alas, joka tietysti piti tehdä kun nyt paikalla oltiin. Rinne ei näyttänyt päältä katsoessa pahalta, mutta oli kuitenkin niin jyrkkä että sinne ei rinnekoneella päässyt. Kumpareikkoa tultiin kuitenkin alas varmaan puoli tuntia, ja olitiinhan sitä poikki kun päästiin hoidetun rinteen puolelle! Siitä laskimme vielä samaa kyytiä alas Verbieriin, ja yhteensä tätä yhtä laskua taisi tulla kymmenkunta kilometriä.
Verbierissä päädyimme sitten umpikujaan, koska yksi hissi oli suljettuna. Kävely suksien ja monojen kanssa ei ollut enää vaihtoehto, mutta onneksi lähibaarin tarjoilija opasti meidät ilmaiseen skibussiin. Matkailimme takaisin lähtöpaikkaan bussien lisäksi lähinnä kabiinihisseillä, koska molemmat tunnistivat laskemisen kohtuullisen vaaralliseksi hommaksi puurojaloilla. Mahtavan päivän jälkeen kaaduimme autoon ja vierimme siitä oikeaan suomalaiseen saunaan. Aah!
Seuraava päivä laskettiinkin sitten pilvessä. Kävimme retkeilemässä Nendazin puolella ja vesisateen takia alarinteet olivat aika pehmeitä. Ylhäällä taas lumisateessa ja sumussa näkyvyys oli välillä 2-5 m luokkaa - ei sekään mikään miellyttävä kokemus. Palailimme retkeltä laskien ja huonon näkyvyyden takia tulimme loppumatkat hisseillä alaspäin.
Kaikin puolin reissu oli ihana ja antoisa, syötyä tuli aivan liikaa ja lihaksetkaan eivät tulleet kipeiksi. Ei siis muuta kuin ensi vuoden reissuja suunnittelemaan!
Myin Suomesta poismuuttaessa laudan kenkineen uuteen kotiin ja ajattelin, että minäpäs tyttö kokeilen, miltä se tuntuu tulla mäkeä alas 12 vuoden tauon jälkeen ihan suksipelillä.
Edellisenä viikonloppuna ennen lähtöä käytiin testailemassa laskukuntoa lähimmällä mäellä Schwarzwaldin Feldbergissa, jonne on ainoastaan vajaa kolmen tunnin ajomatka. Otimme kolmen tunnin lipun, joka ajomatkoineen riitti laskupäivän pituudeksi aivan mainiosti. Rinteet olivat aamupäivästä hyvässä kunnossa ja niitä oli riittävästi, eikä porukkaakaan ollut liikaa. Iltapäivää kohti rinteet alkoivat pehmetä ja muutama kuperkeikkakin tuli heitettyä, mutta laskuja sai alle kuitenkin sen verran, että uskalsi ottaa sukset alle Alpeille.
Feldbergia, kiva kohde päivän-parin lämmittelylaskuille
Alpeille meillä oli varattuna edukas ja laadukas yhteismökki. Porukan seuraavaksi nuorin oli allekirjoittanutta reilun 20 vuotta vanhempi, mutta hyvin meidän nuoriso-osasto pysyi mummojen vauhdissa. Kohteena oli Sveitsin Verbier, tai siis sen ympärillä olevan neljän laakson alue. Ruuat ostettiin Saksan puolelta mukaan koko pitkäksi viikonlopuksi ja suksetkin vuokrattiin Darmstadtin vuokraamosta, koska paikalliset vuokrat näyttivät hipovan taivaita. Mennessä taisimme viettää autossa reilun kuutisen tuntia, eli ei ollenkaan paha.
Ensimmäinen laskupäivä perjantaina oli unelma! Pilvetön taivas ja täydellisessä kunnossa olevat rinteet. Matkailimme nuoriso-osaston voimin alueen korkeimmalle huipulle, Mont Fortille ja otimme pakolliset kuvat 3330 metrissä. Huipulta pääsi laskemalla alas, joka tietysti piti tehdä kun nyt paikalla oltiin. Rinne ei näyttänyt päältä katsoessa pahalta, mutta oli kuitenkin niin jyrkkä että sinne ei rinnekoneella päässyt. Kumpareikkoa tultiin kuitenkin alas varmaan puoli tuntia, ja olitiinhan sitä poikki kun päästiin hoidetun rinteen puolelle! Siitä laskimme vielä samaa kyytiä alas Verbieriin, ja yhteensä tätä yhtä laskua taisi tulla kymmenkunta kilometriä.
Verbierissä päädyimme sitten umpikujaan, koska yksi hissi oli suljettuna. Kävely suksien ja monojen kanssa ei ollut enää vaihtoehto, mutta onneksi lähibaarin tarjoilija opasti meidät ilmaiseen skibussiin. Matkailimme takaisin lähtöpaikkaan bussien lisäksi lähinnä kabiinihisseillä, koska molemmat tunnistivat laskemisen kohtuullisen vaaralliseksi hommaksi puurojaloilla. Mahtavan päivän jälkeen kaaduimme autoon ja vierimme siitä oikeaan suomalaiseen saunaan. Aah!
Näkymiä Mont Fortin huipulta. Rinne lähtee oikealta
Vielä tässä vaiheessa hymyilyttää..
Tuosta sitä tultiin alas! Huh ja wau :D
Siirtorinteitä laskettiin kepiltä toiselle, ja välillä seuraavaa keppiäkään ei näkynyt. Kollega näytti illalla auringonpaisteista kuvaa sirtorinteestä, jossa kapean väylän toinen laita on pystysuora pudotus Todettiin, että olipa hyvä kun ei tiedetty tuota laskiessa :D
Kaikin puolin reissu oli ihana ja antoisa, syötyä tuli aivan liikaa ja lihaksetkaan eivät tulleet kipeiksi. Ei siis muuta kuin ensi vuoden reissuja suunnittelemaan!
maanantai 6. huhtikuuta 2015
Niistä huonommista päivistä
"No miten siellä Saksassa menee"
"No ihan hyvin kiitos, kaikki on aina ihan p***leen TÄYDELLISTÄ ja IHANAA!"
In your dreams, honey. Tai no välillä onkin. Ja sitten on niitä toisenlaisia hetkiä.
Ne on niitä hetkiä, kun on onnistunut tekemään töissä seitsemän erilaista virhettä maanantain aikana ja ei saa kumpaakaan niistä ihmisistä puhelimella kiinni, jotka ehkä jaksaisi kuunnella avautumisen aiheesta "Miksi olen maailman paskin projektipäällikkö".
Ne on niitä hetkiä, kun hoksaa että siitä on itse asiassa viikko, kun joku on kysynyt mitä kuuluu ja ollut oikeasti kiinnostunut vastauksesta (luultavasti Äiskä edellisenä sunnuntaina, kiitos <3).
Ja niitä kun miettii sunnuntaina että olispa ihana kun joku tulis kahville tai leffaseuraksi mutta hoksaa, ettei ole ketään kelle soittaa.
Ja sitten on se yhdeksän tunnin matkustus pois Suomesta, jolloin on aikaa miettiä että mikä minulla on vikana päässä hylätessäni kaikki rakkaat, tukiverkoston ja ihmiset joiden elämään osallistumalla ja joita auttamalla voisin tuntea itseni arvokkaaksi ja rakastetuksi.
Onneksi tämä ei ole ensimmäinen kerta kun lähdetään rakentamaan kaikki alusta.
Kokemus kertoo, että sosiaalinen verkosto rakentuu kyllä pikkuhiljaa kun jaksaa yrittää. Että rakkaat ovat siellä, olipa välimatka mikä tahansa. Että olotila kestää korkeintaan kaksi tuntia, ja sitten sitä taas muistaa että maailma on oikeastaan aika mukava paikka ja sitähän on oikeastaan aika onnellinen kun saa taapertaa täällä ja kokeilla erilaisia juttuja.
Mutta ei se aina helppoa ole. Työn perässä muutto tarkoittaa ainakin minulla vähäksi aikaa sitä, että oma arvo määrittyy lähinnä työn kautta. Onnistumisen kokemuksia ei saa vielä muualta, koska harrastuksia tai sosiaalisia piirejä ei ole ehtinyt rakentua. Päälle vielä huono omatunto Suomen piirien hylkäämisestä. Vaikka töissä ei menisi kaikki putkeen, pitäisi iltaisin jaksaa olla iloinen ja sosiaalinen, jotta saisi sosiaaliset ympyrät täällä rakennettua ja vakuutella kotimaahan päin, että ei teitä ole unohdettu. Siinäpäs vasta toimiva yhtälö!
Uuden työn opettelu vieraalla kielellä ja vieraassa työkulttuurissa on aika vaikeaa ja väsyttävää. Kun aloin käyttämään helmikuun alusta työkielenä pääsääntöisesti saksaa, olin kaksi kuukautta niin puhki, että muistutin loppuviikosta lähinnä zombia. Nyt ollaan siirrytty rytmiin, jossa maanantaina ollaan pohjalla, koska silloin tajuaa miten paljon työkuormaa on viikoksi ja miten vähän hoidettavista asioista oikeasti ymmärtää. Fiilis paranee pikkuhiljaa perjantaita kohti, jolloin voi jo vähän juhlia voittajafiilistä, koska suurin osa asioista on hoidettu ja yleensä pienistä kommelluksista huolimatta jopa kohtuullisen menestyksekkäästi. Vielä ei olla päästy tilanteeseen, jossa tuntisin halua yrittää hurmata paikallisia vieraita ihmisiä rakastettavalla persoonallani iltaisin, jotta ne jaksaisi kuunnella maanantaiavautumisia .. mutta ehkä jo kohta.. (pahoittelut Suomen pään avautumisten vastaanottajille!)
Summa summarum - en missään nimessä kadu lähtöä, mutta minusta myös homman kääntöpuolista pitää voida puhua. Ja kyllä, elämä on silti aika ihanata :)
"No ihan hyvin kiitos, kaikki on aina ihan p***leen TÄYDELLISTÄ ja IHANAA!"
In your dreams, honey. Tai no välillä onkin. Ja sitten on niitä toisenlaisia hetkiä.
Ne on niitä hetkiä, kun on onnistunut tekemään töissä seitsemän erilaista virhettä maanantain aikana ja ei saa kumpaakaan niistä ihmisistä puhelimella kiinni, jotka ehkä jaksaisi kuunnella avautumisen aiheesta "Miksi olen maailman paskin projektipäällikkö".
Ne on niitä hetkiä, kun hoksaa että siitä on itse asiassa viikko, kun joku on kysynyt mitä kuuluu ja ollut oikeasti kiinnostunut vastauksesta (luultavasti Äiskä edellisenä sunnuntaina, kiitos <3).
Ja niitä kun miettii sunnuntaina että olispa ihana kun joku tulis kahville tai leffaseuraksi mutta hoksaa, ettei ole ketään kelle soittaa.
Ja sitten on se yhdeksän tunnin matkustus pois Suomesta, jolloin on aikaa miettiä että mikä minulla on vikana päässä hylätessäni kaikki rakkaat, tukiverkoston ja ihmiset joiden elämään osallistumalla ja joita auttamalla voisin tuntea itseni arvokkaaksi ja rakastetuksi.
Onneksi tämä ei ole ensimmäinen kerta kun lähdetään rakentamaan kaikki alusta.
Kokemus kertoo, että sosiaalinen verkosto rakentuu kyllä pikkuhiljaa kun jaksaa yrittää. Että rakkaat ovat siellä, olipa välimatka mikä tahansa. Että olotila kestää korkeintaan kaksi tuntia, ja sitten sitä taas muistaa että maailma on oikeastaan aika mukava paikka ja sitähän on oikeastaan aika onnellinen kun saa taapertaa täällä ja kokeilla erilaisia juttuja.
Mutta ei se aina helppoa ole. Työn perässä muutto tarkoittaa ainakin minulla vähäksi aikaa sitä, että oma arvo määrittyy lähinnä työn kautta. Onnistumisen kokemuksia ei saa vielä muualta, koska harrastuksia tai sosiaalisia piirejä ei ole ehtinyt rakentua. Päälle vielä huono omatunto Suomen piirien hylkäämisestä. Vaikka töissä ei menisi kaikki putkeen, pitäisi iltaisin jaksaa olla iloinen ja sosiaalinen, jotta saisi sosiaaliset ympyrät täällä rakennettua ja vakuutella kotimaahan päin, että ei teitä ole unohdettu. Siinäpäs vasta toimiva yhtälö!
Uuden työn opettelu vieraalla kielellä ja vieraassa työkulttuurissa on aika vaikeaa ja väsyttävää. Kun aloin käyttämään helmikuun alusta työkielenä pääsääntöisesti saksaa, olin kaksi kuukautta niin puhki, että muistutin loppuviikosta lähinnä zombia. Nyt ollaan siirrytty rytmiin, jossa maanantaina ollaan pohjalla, koska silloin tajuaa miten paljon työkuormaa on viikoksi ja miten vähän hoidettavista asioista oikeasti ymmärtää. Fiilis paranee pikkuhiljaa perjantaita kohti, jolloin voi jo vähän juhlia voittajafiilistä, koska suurin osa asioista on hoidettu ja yleensä pienistä kommelluksista huolimatta jopa kohtuullisen menestyksekkäästi. Vielä ei olla päästy tilanteeseen, jossa tuntisin halua yrittää hurmata paikallisia vieraita ihmisiä rakastettavalla persoonallani iltaisin, jotta ne jaksaisi kuunnella maanantaiavautumisia .. mutta ehkä jo kohta.. (pahoittelut Suomen pään avautumisten vastaanottajille!)
Summa summarum - en missään nimessä kadu lähtöä, mutta minusta myös homman kääntöpuolista pitää voida puhua. Ja kyllä, elämä on silti aika ihanata :)
lauantai 7. maaliskuuta 2015
11 Kulttuuritekoa 7 Päivässä
Mitä saa, kun kiertää museoita, kulttuuritapahtumia ja kulttuurihistoriallisesti merkittäviä kaupunkeja ähkyyn asti viikon aikana? Päättele itse!
1. Gentin tee-se-itse -kävelykierros
Koska tammikuussa Europpa on turisteista tyhjä, matkailu on kiitollista kun ruuhkia ei ole. Toisaalta myöskään mikään turisteille suunnattu toiminta ei toimi, eli kyseessä on kaksiteräinen miekka. Ohjattujen kävelykierrosten puutteessa kiersin Gentin historialliset nähtävyydet turisti-infon paperikartta ja infolehtinen kädessä. Jäihän siitäkin jotain päähän, mutta arvostan edelleen live-oppaiden tai vähintään audioguiden apua kaupunkiin syvemmälle pääsemisessä. Kuvaavaa ehkä on, että en pysty ulkomuistista sanomaan yhtään oppaan antamaa mieleen jäänyttä yksityiskohtaa Gentistä. Mutta komeat oli maisemat joka tapauksessa :)
2. Design Museum Gent
Tämän ohikävely kuulu kävelyoppaan ohjelmaan, ja kun kuikuilin sisään sain ulos tulevalta henkilöltä repimättömän lipun, jolla pääsin ilmaiseksi sisään. Näyttely kertoi valon designista, ja esillä oli suomalaistakin valaistusmuotoilua. Elämyksiä syntyi tällä kertaa yllättäen vidoteosten parissa, esillä oli pari erinomaista lyhytelokuvaa, sekä maapallon valojen syttymistä ja sammumista seuraava teos. Lisäksi piti vähän leikkiä selfieillä valotunnelissa.
3. Modernia taidetta Gentin kirkossa
Jätän nykyään reissuilla monesti kirkot käymättä, koska niitä on tullut nähtyä jo kohtuullinen määrä. Monesti myös näissä pröystäilevissä Keski-Euroopan kirkoissa käynti saa mielen maahan, kun ajattelee millaisissa oloissa muu yhteiskunta ympärillä on elänyt kun kirkko on ostellut almuilla kultaa. Nyt kuitenkin kävelin sisään ja yllätyin iloisesti! Valokuvataiteen ja modernin taiteen näyttely sai ainutlaatuisen kontrastin keskiaikaisista pyhimysten kuvista ja maalauksista. Ajatuksia herättävää, piristävää, yllättävää!
4. Gentin nykytaiteen museo
Edellisestä harha-askeleesta nykytaiteen kanssa on ilmeisesti niin pitkä aika, että olin unohtanut että tarjonta kannattaa näiden kanssa tarkastaa etukäteen. Ostin lipun kyselemättä ja sisällä totesin, että pieleen meni. Näyttely koostui yhden taiteilijan sotaan, ihmisen haavoittuvuuteen ja toivottomuuteen liittyvää veristä, epämuodostunutta massaa sisältävistä ja jollain tavalla vääristynyttä ihmiskehoa muistuttavista valtavista teoksista.
Pidän taiteesta, mutta haluan että siitä jää myös minulle toiveikas ja hyvä olo, ja tämä näyttely ei ihan täyttänyt tätä tarvetta. Toisaalta tämä visiitti oli myös niin vaikuttava, että se jäi mieleen pitkäksi aikaa eli ehkä kokonaisuutena käynti oli kuitenkin onnistunut. Onneksi alakerran pikkunäyttelytilassa oli myös joitain tunnelman pelastaneita teoksia.
5. Gentin valofestarit
Tästä ei valitettavasti jäänyt valokuvallista todistusaineistoa jälkipolville, mutta meininki oli vähän sama kuin aiemmin julkaistussa Winterlichter-postauksessa (http://frankfurtti.blogspot.de/2015/01/talvivaloja-eli-winterlichter.html). Paitsi että kohteita oli laajemmalla alueella ja enemmän. Lisää aiheesta löytyy sivuilta http://www.lichtfestivalgent.be/en/
Keskusaukiolla kolmen kirkon keskellä oli hieno musiikkia ja valoja sisältävä teos, jota ihailin pubin ikkunasta. Katsoin siinä samalla muka kävelyreitin valmiiksi, mutta aukiolla oli niin paljon porukkaa, että päätin oikaista. "Oikaisevaa reittiä" 15 min käveltyäni totesin, että nyt ei tainnut mennä ihan putkeen ja kaivelin laukkuani katsoakseni karttaa, joka oli tietysti jäänyt baarin pöydälle. Koska oli kylmä, pimeä ja väsytti, totesin tässä vaiheessa siirtyväni ihan mielelläni kohti Antwerpenissä sijaitsevaa sänkyä. Näin ratikan ikkunasta vielä muutamia valoteoksia joten voitaneen sanoa että osallistuin näyttelyyn riittävästi voidakseni sanoa käyneeni siellä.
6. Kävelykierros Antwerpenissa
Tykkään kävelykierroksista, koska niissä ei tarvitse jököttää paikallaan, mutta silti asiantunteva opas valottaa paikallista kulttuuria ja historiaa yleensä kohtuullisen mielenkiintoisella tavalla. Jotenkin on aina kiva katsella elämää vaikkapa 100 tai 200 vuotta samalla paikalla eläneen ihmisen näkökulmasta. Anwerpenin englanninkielinen kierros oli tällä kertaa turisti-infon järjestämä englanti-ranska -kierros. Kahdelle kielelle kääntäminen hidasti hommaa jonkin verran, mutta odotusajoista huolimatta kaupunkiin pääsi kivasti kiinni ja sai hyviä vinkkejä missä kannattaa vielä käydä.
7. MAS - Museum Ala Strom eli Museo joen varrella
Jostain syystä tällä museolla on modernin taiteen museoon liittyvä nimi, ja rakennuskin on moderni. Se on rakennettu Napoleonin rakentaman padon viereen Antwerpenin satama-alueen alkuun kahden joen uoman väliin. Arkkitehtuuri olisi voinut olla ihan kiehtovaa ilman räntäsadetta, jonka takia juoksin nopeinta reittiä sisään. Näyttelyt koostuivat perinteisistä historiallisista aiheista, sisältäen alkuperäisasukaskulttuureja, Belgialaisten vaikutusta maailmaan sekä Anwerpenin historiaa. Modernia taidetta odottaneelle tämä oli tietysti pieni pettymys, mutta tulipahan tutustuttua tähänkin. Kierroksella opin, että Anwerpenin erikoisuus ovat timantit, noin 80% maailman raakatimanteista kuljetetaan Antwerpeniin käsiteltäväksi. Muutakin teollisuutta löytyy, ja kylän satama-alue on noin 5 kertaa kaupungin pinta-alan kokoinen. Että semmosta.
8. Plantin-Moretus Museo eli kirjapainomuseo
Ja sitten päästiin asiaan. Antwerpenissa sijaitsee Unescon maailmanperintökohteen statuksenkin saanut kirjapainomuseo. Talo oli ollut saman kirjapainosuvun hallussa 300 vuotta, ja mitään ei ole heitetty pois. Kirjapainon perustaja muutti taloon 1555 ja pisti painokoneet käyntiin 1579 Guttenbergilta tilatuilla painokirjasimilla. Alkuperäiset talon esineet, kirjapainojen lisäksi siis arvokkaat nahkatapetit, puulipastot, kyntteliköt jne. on säilytetty. Talon kolmas isäntä oli hyvää pataa Rubensin kanssa, eli talosta löytyi muun arvokkaan taiteen lisäksi myös kohtuullinen määrä aitoa Rubensia. Oltiin aika lähellä taidefriikin paperi-insinöörin taivasta.
9. Frankfurtin modernin taiteen museo, Taunusturm
Frankfurtin modernin taiteen museon yksi osa sijaitsee keskustassa ja poikkesimme tänne matkalla Schirn-museoon. Esillä oli "Boom She Boom" -näyttely eli nykytaidetta naistaiteilijoilta. Näyttelytila oli yhdessä kerroksessa, mutta keskikokoiseen tilaan oltiin saatu järjesteltyä kivasti melkoinen kasa vaihtelevia teoksia. Alastomuutta ja naisten esineellistämistä esiintyi sama määrä kuin miestaiteilijoiden teoksissa, mutta ehkä teoksia tuli pohdittua naisnäkökulmasta enemmän kun ne tiesi esineellistettävän sukupuolen tekemiksi. Mielenkiintoinen ja mukava kokemus!
10. German POP, Schirn Museum
Schirn-museo on yksityinen taidegalleria, joka esittää vaihtelevia näyttelyitä arkkitehtuurillisesti hienossa tilassa. Näyttelyt ovat normaalisti kohtuullisen kalliita, mutta onnekseni seuralaisen firmalla oli yhteistyökumppanuus Schirnin kanssa eli pääsin ilmaiseksi!
German POP oli nimensä mukaisesti saksalaisten POP taiteilijoiden tekemää hauskaa, kantaaottavaa ja hubbabubban väristä kansantaidetta. Tykkään POP-taiteesta, koska siitä tulee aina kiva olo. Insinööriä toki hämmensi, kun 60-luvulla rakennettuja liikkuvia teoksia ei särkymisvaaran vuoksi saanut liikuttaa kuin pari minuuttia tunnin välein. Olisko se nyt niin suuri rikos vaihtaa ne hammaspyörät ja vaihteet?
11. Affiche-näyttely, Schirn Museum
Schirnissa on kaksi näyttelytilaa, ja toisessa oli POP-taidetta edeltäneen uusio-posteritaiteen näyttely. Affichistit eli posteripojat (Affiche - juliste, posteri, oma suomennos) olivat ranskalainen ryhmä 40-60 luvulla, joka keräsi kaduilta julisteita ja työsti näitä uusiksi teoksiksi. Ajatuksena oli hyödyntää sinänsä jo populaaritaidetta olevat mainokset uudella tavalla. Töissä hyödynnettiin myös julisteiden kerroksellisuutta, väliin niitä oli kertynyt kymmeniä päällekkäin. Alkuajan teoksissa julisteet oli käsitelty massaksi asti, eikä alkuperäisistä postereista saanut enää selvää. Loppuajan teokset olivat jo POP-taidetta ja Marilynkin bongattiin. Isoja, vaikuttavia teoksia ja hyvä mieli jäi, tosin sama tekniikka alkoi jossain välissä vähän toistaa itseään. Hauskin osa näyttelyä oli video raaka-aineen keruumatkasta joka oli homman laittomuuden takia kuin paraskin varasleffa.
Lisäksi näyttelytilaan oli tuotu äänitaideteoksia. Rentouttavan kurkkulauluteoksen parissa lepuutimme hetkisen päätä ja jalkoja ennen siirtymistä hyvin ansaituille caipirinhoille.
1. Gentin tee-se-itse -kävelykierros
Koska tammikuussa Europpa on turisteista tyhjä, matkailu on kiitollista kun ruuhkia ei ole. Toisaalta myöskään mikään turisteille suunnattu toiminta ei toimi, eli kyseessä on kaksiteräinen miekka. Ohjattujen kävelykierrosten puutteessa kiersin Gentin historialliset nähtävyydet turisti-infon paperikartta ja infolehtinen kädessä. Jäihän siitäkin jotain päähän, mutta arvostan edelleen live-oppaiden tai vähintään audioguiden apua kaupunkiin syvemmälle pääsemisessä. Kuvaavaa ehkä on, että en pysty ulkomuistista sanomaan yhtään oppaan antamaa mieleen jäänyttä yksityiskohtaa Gentistä. Mutta komeat oli maisemat joka tapauksessa :)
2. Design Museum Gent
Tämän ohikävely kuulu kävelyoppaan ohjelmaan, ja kun kuikuilin sisään sain ulos tulevalta henkilöltä repimättömän lipun, jolla pääsin ilmaiseksi sisään. Näyttely kertoi valon designista, ja esillä oli suomalaistakin valaistusmuotoilua. Elämyksiä syntyi tällä kertaa yllättäen vidoteosten parissa, esillä oli pari erinomaista lyhytelokuvaa, sekä maapallon valojen syttymistä ja sammumista seuraava teos. Lisäksi piti vähän leikkiä selfieillä valotunnelissa.
3. Modernia taidetta Gentin kirkossa
Jätän nykyään reissuilla monesti kirkot käymättä, koska niitä on tullut nähtyä jo kohtuullinen määrä. Monesti myös näissä pröystäilevissä Keski-Euroopan kirkoissa käynti saa mielen maahan, kun ajattelee millaisissa oloissa muu yhteiskunta ympärillä on elänyt kun kirkko on ostellut almuilla kultaa. Nyt kuitenkin kävelin sisään ja yllätyin iloisesti! Valokuvataiteen ja modernin taiteen näyttely sai ainutlaatuisen kontrastin keskiaikaisista pyhimysten kuvista ja maalauksista. Ajatuksia herättävää, piristävää, yllättävää!
4. Gentin nykytaiteen museo
Edellisestä harha-askeleesta nykytaiteen kanssa on ilmeisesti niin pitkä aika, että olin unohtanut että tarjonta kannattaa näiden kanssa tarkastaa etukäteen. Ostin lipun kyselemättä ja sisällä totesin, että pieleen meni. Näyttely koostui yhden taiteilijan sotaan, ihmisen haavoittuvuuteen ja toivottomuuteen liittyvää veristä, epämuodostunutta massaa sisältävistä ja jollain tavalla vääristynyttä ihmiskehoa muistuttavista valtavista teoksista.
Kaupunkikartta, jossa teiden ja rakennusten niminä on esimerkiksi "Parasiitti", "Juuret", "Lika", "Mahdollisuus" jne. Mistä arki, kaupunki ja minuus koostuu? Hauska ja ajatuksia herättävä!
Luonnon ja ihmisen suhdetta pohtivan taiteilijan tuotantoa. Hahmon sylissä on multaa.
Betonijärkäle, jonka toisella puolella lukee "Minä" ja toisella "Sinä".
Voiko toista ihmistä ikinä saavuttaa? Miksi sallii itselleen sellaisia asioita, joita ei salli toiselle? Millaisen Minän näytän Sinulle?
5. Gentin valofestarit
Tästä ei valitettavasti jäänyt valokuvallista todistusaineistoa jälkipolville, mutta meininki oli vähän sama kuin aiemmin julkaistussa Winterlichter-postauksessa (http://frankfurtti.blogspot.de/2015/01/talvivaloja-eli-winterlichter.html). Paitsi että kohteita oli laajemmalla alueella ja enemmän. Lisää aiheesta löytyy sivuilta http://www.lichtfestivalgent.be/en/
Keskusaukiolla kolmen kirkon keskellä oli hieno musiikkia ja valoja sisältävä teos, jota ihailin pubin ikkunasta. Katsoin siinä samalla muka kävelyreitin valmiiksi, mutta aukiolla oli niin paljon porukkaa, että päätin oikaista. "Oikaisevaa reittiä" 15 min käveltyäni totesin, että nyt ei tainnut mennä ihan putkeen ja kaivelin laukkuani katsoakseni karttaa, joka oli tietysti jäänyt baarin pöydälle. Koska oli kylmä, pimeä ja väsytti, totesin tässä vaiheessa siirtyväni ihan mielelläni kohti Antwerpenissä sijaitsevaa sänkyä. Näin ratikan ikkunasta vielä muutamia valoteoksia joten voitaneen sanoa että osallistuin näyttelyyn riittävästi voidakseni sanoa käyneeni siellä.
6. Kävelykierros Antwerpenissa
Tykkään kävelykierroksista, koska niissä ei tarvitse jököttää paikallaan, mutta silti asiantunteva opas valottaa paikallista kulttuuria ja historiaa yleensä kohtuullisen mielenkiintoisella tavalla. Jotenkin on aina kiva katsella elämää vaikkapa 100 tai 200 vuotta samalla paikalla eläneen ihmisen näkökulmasta. Anwerpenin englanninkielinen kierros oli tällä kertaa turisti-infon järjestämä englanti-ranska -kierros. Kahdelle kielelle kääntäminen hidasti hommaa jonkin verran, mutta odotusajoista huolimatta kaupunkiin pääsi kivasti kiinni ja sai hyviä vinkkejä missä kannattaa vielä käydä.
Euroopan vanhimpia rullaportaita, kävelykierroksella opittua :D
7. MAS - Museum Ala Strom eli Museo joen varrella
Jostain syystä tällä museolla on modernin taiteen museoon liittyvä nimi, ja rakennuskin on moderni. Se on rakennettu Napoleonin rakentaman padon viereen Antwerpenin satama-alueen alkuun kahden joen uoman väliin. Arkkitehtuuri olisi voinut olla ihan kiehtovaa ilman räntäsadetta, jonka takia juoksin nopeinta reittiä sisään. Näyttelyt koostuivat perinteisistä historiallisista aiheista, sisältäen alkuperäisasukaskulttuureja, Belgialaisten vaikutusta maailmaan sekä Anwerpenin historiaa. Modernia taidetta odottaneelle tämä oli tietysti pieni pettymys, mutta tulipahan tutustuttua tähänkin. Kierroksella opin, että Anwerpenin erikoisuus ovat timantit, noin 80% maailman raakatimanteista kuljetetaan Antwerpeniin käsiteltäväksi. Muutakin teollisuutta löytyy, ja kylän satama-alue on noin 5 kertaa kaupungin pinta-alan kokoinen. Että semmosta.
Hassunhauska teatterirakennus
Aina on ilo matkustaa räntäsateessa
8. Plantin-Moretus Museo eli kirjapainomuseo
Ja sitten päästiin asiaan. Antwerpenissa sijaitsee Unescon maailmanperintökohteen statuksenkin saanut kirjapainomuseo. Talo oli ollut saman kirjapainosuvun hallussa 300 vuotta, ja mitään ei ole heitetty pois. Kirjapainon perustaja muutti taloon 1555 ja pisti painokoneet käyntiin 1579 Guttenbergilta tilatuilla painokirjasimilla. Alkuperäiset talon esineet, kirjapainojen lisäksi siis arvokkaat nahkatapetit, puulipastot, kyntteliköt jne. on säilytetty. Talon kolmas isäntä oli hyvää pataa Rubensin kanssa, eli talosta löytyi muun arvokkaan taiteen lisäksi myös kohtuullinen määrä aitoa Rubensia. Oltiin aika lähellä taidefriikin paperi-insinöörin taivasta.
Onnellinen insinööri loistavan audioguiden kanssa
Yksi maailman ensimmäisistä kirjapainoista. Musteenlevitin on tehty koirannahkasta, koska koirilla ei ole ihohuokosia jotka saisivat värin levittymään epätasaisesti.
Osa talon laajasta kirjastosta, joka käsittää kohtuullisen osan maailman vanhimmista kirjoista sekä painolaattoja
Painotehdas, jossa kuusi painokonetta sekä kirjasimia.
Rubensia nahkatapetilla verhoillussa huoneessa.
Lista 1600-luvun kirkon kieltämistä kirjoista, painettu Plantin-Moretuksen painotalossa. Samassa painossa missä kyseiset kirjat. Bisnesmiehiä.
9. Frankfurtin modernin taiteen museo, Taunusturm
Frankfurtin modernin taiteen museon yksi osa sijaitsee keskustassa ja poikkesimme tänne matkalla Schirn-museoon. Esillä oli "Boom She Boom" -näyttely eli nykytaidetta naistaiteilijoilta. Näyttelytila oli yhdessä kerroksessa, mutta keskikokoiseen tilaan oltiin saatu järjesteltyä kivasti melkoinen kasa vaihtelevia teoksia. Alastomuutta ja naisten esineellistämistä esiintyi sama määrä kuin miestaiteilijoiden teoksissa, mutta ehkä teoksia tuli pohdittua naisnäkökulmasta enemmän kun ne tiesi esineellistettävän sukupuolen tekemiksi. Mielenkiintoinen ja mukava kokemus!
10. German POP, Schirn Museum
Schirn-museo on yksityinen taidegalleria, joka esittää vaihtelevia näyttelyitä arkkitehtuurillisesti hienossa tilassa. Näyttelyt ovat normaalisti kohtuullisen kalliita, mutta onnekseni seuralaisen firmalla oli yhteistyökumppanuus Schirnin kanssa eli pääsin ilmaiseksi!
German POP oli nimensä mukaisesti saksalaisten POP taiteilijoiden tekemää hauskaa, kantaaottavaa ja hubbabubban väristä kansantaidetta. Tykkään POP-taiteesta, koska siitä tulee aina kiva olo. Insinööriä toki hämmensi, kun 60-luvulla rakennettuja liikkuvia teoksia ei särkymisvaaran vuoksi saanut liikuttaa kuin pari minuuttia tunnin välein. Olisko se nyt niin suuri rikos vaihtaa ne hammaspyörät ja vaihteet?
11. Affiche-näyttely, Schirn Museum
Schirnissa on kaksi näyttelytilaa, ja toisessa oli POP-taidetta edeltäneen uusio-posteritaiteen näyttely. Affichistit eli posteripojat (Affiche - juliste, posteri, oma suomennos) olivat ranskalainen ryhmä 40-60 luvulla, joka keräsi kaduilta julisteita ja työsti näitä uusiksi teoksiksi. Ajatuksena oli hyödyntää sinänsä jo populaaritaidetta olevat mainokset uudella tavalla. Töissä hyödynnettiin myös julisteiden kerroksellisuutta, väliin niitä oli kertynyt kymmeniä päällekkäin. Alkuajan teoksissa julisteet oli käsitelty massaksi asti, eikä alkuperäisistä postereista saanut enää selvää. Loppuajan teokset olivat jo POP-taidetta ja Marilynkin bongattiin. Isoja, vaikuttavia teoksia ja hyvä mieli jäi, tosin sama tekniikka alkoi jossain välissä vähän toistaa itseään. Hauskin osa näyttelyä oli video raaka-aineen keruumatkasta joka oli homman laittomuuden takia kuin paraskin varasleffa.
Lisäksi näyttelytilaan oli tuotu äänitaideteoksia. Rentouttavan kurkkulauluteoksen parissa lepuutimme hetkisen päätä ja jalkoja ennen siirtymistä hyvin ansaituille caipirinhoille.
Kuvan lähde: www.schirn.de
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)