Lenkkikokeilua ja imetysongelmien jatkoa

Perjantaina käyn haavaspesialistilla hoidettavana, ja aiemman vihreän kankaan sijasta hän tunkee haavan sisään kuivajäädytettyä kollageenimössöä, jonka elimistö sulattaa itse pois. Lisäksi hän valittaa, että sairaalalääkäri on tunkenut liikaa kangasta haavaan, joka on estänyt parantumisen tällä jaksolla. Jo lauantaina olo on heti parempi, ja sunnuntaina on pitkiä jaksoja kun en edes muista koko haavaa. JES! Tästä rohkaistuneena lähden ensimmäiselle pidemmälle lenkkikokeilulle sunnuntai-iltana.
Olo on aika hyllyvä ja vauhti ei päätä huimaa. Vatsalihasten puute rajoittaa menoa enkä voi edes kuvitella juoksuaskeleen ottamista, ties mistä sisuskalut sen jälkeen löytyisivät! Jaksan urheasti kävellä tunnin, ja sen jälkeen olenkin aika puhki. Turhauttaa, tein reippaampia lenkkejä viikko ennen synnytystä! Tasapaino tuntuu myös olevan hakusessa, mutta en saa vielä alkaa treenata vatsoja ennen kuin haava on täysin parantunut. Haavahoitajan arvio oli neljä viikkoa :(

Pumppailun kanssa siirrytään heavy user -vaiheeseen ja hankitaan sähköpumppu. Näitä saa lainaan apteekista reseptiä ja panttia vastaan. Kysyn kätilöltä, pitääkö resepti hankkia gynekologilta vai lastenlääkäriltä, ja hän ihmettelee miten olen pelkällä käsipumpulla tähän asti pumpannut, ja että en varmasti ole saanut rintoja tyhäksi. Noh, olisi voinut vaikka mainita, että sähköpumppuja on tarjolla lainaksi.. Mutta resepti hoituu yhdellä puhelinsoitolla ja gynekologi haluaa vielä vilkaista haavaa
kun kerta siellä olen. Poimin sähköpumpun apteekista, ja sitten lähdetään pumppailemaan! Pumppaus sattuu kuin ***kle, vielä enemmän kuin käsipumpulla. Lisäksi saalis on täsmälleen sama kuin käsipumpulla, saan ulos n. 80ml per pumppauskerta ajasta riippumatta. Muutaman kokeilukerran jälkeen siirryn tuplapumppaukseen, pumppaan toisen rinnan käsipumpulla ja toisen sähköllä. Tällä tyylillä pumppaukseen menee enää reilu kymmenen minuuttia kerrallaan, joka alkaa jo ajankäytöllisesti olla jokseenkin järkevissä mitoissa. Yöllä tosin pumppaan käsin samalla kun syötän vauvaa käsipumpulla, sillä sähköpumppu vaatii alussa kaksi kättä säätöjen saamiseen kohdalleen.

Googlailen lisätietoa imetyksestä ja rintamaidon hyödyistä koska tällä työmäärällä ja silti riittämättömällä tuotannolla tulee kysyneeksi joka pumppauskerralla, että onkohan tässä nyt mitään järkeä. Ilmeisesti rintamaito auttaa vauvan immuunipuolustuksen rakentamisessa ja suojaa joiltain sairauksilta elinikäisesti, sekä vauvaa että äitiä. Jotenkin on kuitenkin fiilis, että aika monet vauvat kyllä kasvavat aikuisiksi ihan kaupan maidollakin, varsinkin kun meidän pieni syö sitä puolet ravinnostaan joka tapauksessa. Imetyksen, saati sitten pumppauksen ei myöskään pitäisi sattua. Niimpäniin. Nännipihat ovat edelleen helakanpunaiset ja joka pumppaus sattuu. Imetystä en ole kokeillut nyt vähään aikaan. Katselen onko jostain yhdistyksestä saatavissa ammattitukea (kätilön kommentti kivusta oli "nännien herkkyys on yksilöllistä"), mutta löydän vain imetysapupuhelimen, johon vastaa 'kokeneita äitejä". Ei riitä, haluan tutkittua tietoa kiitos. Kokeilen tiheitä pumppausjaksoja maidon lisäämiseksi, ja vauvan hiivalääkettä nänneihin. Ellei kolmen päivän päästä helpota, koko homma menee uuten harkintaan.

Neljäs viikko kotona - Hidasta parantumista ja sairaalareissuja

Joudun käymään haavan kanssa sairaalassa joka toinen päivä, ja parantumisennustetta ei pysty kukaan sanomaan. Tylsää. Viikonloppuna pääsen käymään sairaalassa ihan yksin, kun partneri käy vaavin kanssa shoppailemassa viiniä Meersburgin Staatsweingutista.

Imetyksen kanssa päädymme kätilön konsultoinnin jälkeen pumppaukseen ja lisämaitoon, eli jätän imetyksen kokonaan välistä - ompahan yksi vaihe vähemmän. Aikaa menee silti edelleen tuplasti, kun öisin vauva pitää ensin syöttää ja sitten itse pumpata sama aika, sekä pestä välineet seuraavalle kierrokselle valmiiksi. Mietin haikeina niitä öitä, kun nostin vauvan vaan makuulla rinnalle ja puolinukuin syönnin läpi. Toisaalta vauva herää nyt oikeastaan vain kerran syömään kolmen-neljän välillä ja seuraavaksi kuuden-seitsemän aikaan, eli ainakin lisämaidolla heräilykertoja on vähemmän.

Nyt alamme jo partnerin kanssa miettiä, että mistä ihmeestä repisimme yhteistä aikaa. Vauva tykkää illalla olla sylissä eikä rauhoitu omaan sänkyyn mahakramppien kanssa helposti. Yöheräilyjen jälkeen minun taas on pakko nukkua aamulla pari tuntia pidempään, jotta olen jokseenkin toimintakykyinen päivällä. Hesarin tuore artikkeli lohduttaa - tuoreen tutkimuksen mukaan 90 % 3-4 kuukautta vanhojen vauvojen isistä on erittäin onnellisia, eli emmeköhän mekin tästä pääse rytmiin. Ja vauvan kehityksen seurailu on toisaalta hauskaa, nyt se jo osaa seurata silmillä liikettä ja kuuntelee selvästi puhetta ja laulua.

Iltapäivän löhöilyä sohvalla

Maanantaina käydään näyttämässä vauvaa lääkärissä. Saksassa lapsille on U-tutkimukset, joita seurataan vauvan omaan U-vihkoseen. Nyt vuorossa on punnitus ja pituuden tarkistus, sekä lonkkien ultra. Kaikki näyttää hyvältä, tosin toisen lonkan kulma on täsmälleen rajalla, jonka takia meidät kutsutaan kontrolliin kuukauden päästä. Tällöin annetaan myös ensimmäiset rokotukset. Lääkäri näyttää olevan tottunut rokotekriittisiin, ja kertoo ilman kyselyjäkin mitä rokotteita voi jättää pois jos tuntuu että niitä on liikaa. Jos en tietäisi mitä nämä ovat, voisi melkein tulla olo, että ei niitä oikeasti tarvitse ottaa! Hämmentävää. Buukkaamme kaikki rokotukset ja seuraavan ajan neljän viikon päähän.

Seuraavana päivänä matkataan taas sairaalaan. Ylilääkäri tulee vilkaisemaan haavaa, ja keskellä tutkimusta katosta laskeutuu kohti naamaani iso hämähäkki! Hyppään huudon kera pois tutkimuspöydältä, ja ylilääkäri joutuu hoitelemaan hämpin pois ennen kuin suostun palaamaan takaisin makuulle. Noloa, mutta onnekis lääkäri on sympaattinen. Hän hommaa myös keskustasta haavaspesialistin tekemään seuraavat tsekit, ettei minun tarvitse enää matkustaa sairaalaan asti tarkastukseen.

Nyt haava on kuitenkin parantunut jo sen verran, että pystyn kävelemään marginaalisesti pidempään. Kävelen parterin pomolle, joka asuu sairaalan vieressä turisemaan pariksi tunniksi. Sosiaalisus tekee hyvää! Mutta sitten ollaankin jo aika poikki, ja otetaan molemman parin tunnin tirsat kun päästään kotiin.

Kolmas viikko kotona - Särkyä ja hammasten kiristystä

Sattuu. Edelleen. Haava on tulehtunut ja joudun gynekologin lähettämänä takaisin sairaalaan. Haava auotaan, putsataan ja käsketään perjantaina takaisin, Ottaa päästä. Ennen synnytystä ei pystynyt tekemään mitään raskaampia hommia, ja nyt ollaan jo kolmatta viikkoa entistä hyödyttömämpiä. Pystyn kävelemään ainoastaan särkylääkkeiden voimalla, ja ellen ota niitä, askelpituus on jälleen n. 20 cm ja sängyssä kääntyminen, saati sitten nouseminen on tuskaa. Puutarhahommat ja ikkunanpesut saavat siis edelleen odottaa, ja partneri kantaa edelleen suurimman osan kotitöistä. Haavakontrolliin mennessä sairaalan vastaanotto toteaa, että "olet varmaan menossa synnärille, monnellako kuulla olet" :D Kertonee jotain liikunnan tarpeesta, tai sitten turvonneesta haavasta. Mene ja tiedä.

Imetyksen kanssa on myös edelleen ongelmia. Nännipihat muistuttavat taistelutannerta kun herra kaksihammas ei ihan hahmota, että äiti ei ole purulelu. Luen vauvakirjasta, että hampaat puhkeavat tyypillisesti kuuden kuukauden iässä - meidän keskivertovauva halusi ilmeisesti keskivertoraskauden vastapainoksi ottaa puoli vuotta etumatkaa näissä hammasasioissa. Myös jalat olivat tosin jo syntymässä suhteettoman suuret muuhun kokoon verrattuna, eli nyt sitten jännitetään tuleeko siitä sapelihammastiikeri vai pelle.. :D Imetyksessä siirryn pakotettuna takaisin kumisuojiin, mistä herra taas ei jaksa imeä kuin hetken ja joudun antamaan lisämaitoa lähes joka imetyskerran jälkeen. Ymmärrän lopulta, että kumitatti-imetyksen jälkeen kannattaa pumpata jämät pois rintapumpulla. Pumppaus sattuu myös, eli sitten vain pitää valita kummanlaista kipua milläkin kerralla haluaa. Lisäksi pumppaamisen kanssa töitä ja tiskiä on sitten triplasti kun pitää pestä ja desinfioida pumput, kumisuojat, oman maidon ja lisämaidon pullot. Ei kestävä tilanne.

Nännipihan parantelutesteissä siirryn Niksipirkka-vaiheeseen ja askartelen pikkuhousunsuojista ja nilkkasukista nännisuojat, jotta ne eivät hankaa rintsikoihin. Tämä tuntuu helpottavan tilannetta jonkin verran, eli niksin saa vapaasti julkaista Pirkassa :D

Muuten päivät alkavat toistaa toisiaan ja uloskin olisi jo kiva päästä vähän pidemmälle kuin 200 m päähän. Odotan päivä päivältä enemmän särkyjen loppumista. Onneksi muitakin kavereita on vauvalomalla, eli viihdytän itseäni juoruamalla puhelimessa päivällä samalla kun viikkaan pyykkivuoria - kestovaippojen kanssa myös pyykkiä tulee vähän enemmän. Kokeilen myös katsoa työsähköpostit ja huomaan unohtaneeni salasanan - onnistunut loma siis!

Muuten vauva on tyytyväinen ja nukkuu parhaimmillaan neljän-viiden tunnin pätkiä ja jaksaa jo seurustella vähän pidempään hereillä ollessaan. Luemme satukirjoja ja laulamme Teekun vuosituhannen alun tuotantoa ja muita ikivihreitä läpi.

Toinen viikko kotona - nestemäistä mämmiä ja vaunulenkkejä

Viikon lomailun jälkeen partneri palailee töihin ja jäämme pikkukaverin kanssa kahdestaan.
Vauvan aamutirsojen aikaan on mahdollisuus tehdä jotain, joten alan ompelemaan bodeihin käsisuojuksia, kaveri kun tykkää raapia naamaa terävillä kynsillään. Ompelukone ei vaan suostu yhteistyöhön, vaan katkoo lankaa jatkuvasti ja kieltäytyy tekemästä kunnon siksakkia. Kaivelen siis verkosta skannatun käyttöohjeen, ja puran puoli konetta kun koitan löytää vikaa. Päädyn langankiristäjään, jota en uskalla purkaa omin nokkineni. Seuraavaksi sitten mietitään millä ihmeen ilveellä kone saadaan huoltoon. Täysrautainen äidin perintö-Bernina painaa ehkä 12 kg, joten en saa nostella sitä. Pienen miettimisen jälkeen hoksaan, että koneen voi kuljettaa vaunujen alaosassa, kunhan saan vain molemmissa päissä apua koneen lastaamiseen. Lauantaina kone palaa onnellisesti toimivana takaisin pöydälle body-ompeluita varten.

Erilainen vaunulenkki

Iltapäivisin otan monesti tirsat vauvan kanssa, jotta yöheräilyt eivät kovin pahasti ala kiristää pinnaa. Hormonimyrskyjä on nyt ilmassa parin päivän ajan, ja löydän itseni itkemästä hesarin huumenuoresta kertovalle jutulle (todella epätyypillistä), ja parina iltana itku ei vaadi edes mitään erityisempää syytä kuin väsymyksen. Tätä kestää kuitenkin kaksi päivää, ja kun tiedostaa että hormonit ne vain siellä laskettelevat itseään uuteen säätöön, ei hirvitä kovin paljoa. Haava on myös tietysti edelleen kipeä, ja jos käy illalla kävelemässä tai tekee vähän enemmän, ei seuraavaa päivää särkylääkkeettä selviä. Välillä on pakko maata ihan vaan, koska kävely ja seisominen on tuskaa. Tylsää.

Yöllä kaveri herää noin kolmen-neljän tunnin välein syömään, ja illasta menee edelleen lisämaitoa, sekä yölläkin mikäli vauva ei suostu sammumaan tai on äkäinen. Kätilö on nyt punninnut vauvan kolmesti, ja painokäyrä näyttää terhakasti ylöspäin, joten saamme luvan alkaa vähentää lisämaitoa. Jotta tämä onnistuisi, maidontuotantoa pitää lisätä, ja tähän kätilö suosittelee mallasta. Sitä saa kahtena versiona (olut ei ollut suosituslistalla): kahvin korvikkeena, sekä samalla periaatteella tehdyllä limsalla. Kokeilen molempia, ja molemmat ovat ihan hirveitä! Korvike maistuu kuumalle nestemäiselle mämmille, mutta on jotenkin vielä karmivampaa, varsinkin jos erehtyy lisäämään maitoa. Kokeilen kahden kupin verran, ja totean että tämä sotku saa loppukäytön kukkalannoitteena. Limsa on jollain tavalla siedettävämpää. Edelleen fiilis on, kuin joisi nestemäistä mämmiä, mutta jostain syystä kylmyys ja hiilihapot auttavat marginaalisesti. Lisäksi juon välijuomana yhden alkoholittoman oluen, josta tulee mämmijuomien jälkeen myös pelkkä nestemäinen mämmi mieleen - YHYY !! Mämmijuoma vei olutnautinnon, en ala! Lisämaidon toivossa kiskon mämmilimsaa kuitenkin pullon päivässä, enkä edes vaivaudu googlaamaan tieteellisiä tutkimuksia mämminjuonnin tueksi.

Ei-suositeltavia virvoitusjuomia Saksan kävijälle: Mämmilimsa ja mämmikahvi

Kätilö tulee kylvettämään kaverin kymmenen päivän ikäisenä ensimmäistä kertaa ja näyttää niksit vauvan pitämiseen ja kuivaamiseen. Parin viikon iässä vaavilla alkaa kunnon raivostunut huuto ennakoimattomin väliajoin, joka näyttää omaan silmään mahakivuilta. Vauva saattaa rauhoittua hyvin, mutta herää sitten mahan kouristukseen ja kiihtyy nollasta sataan sillä sekunnilla. Kätilö suosittelee kaasuja pilkkovaa mömmöä, jota suihkutetaan vauvan suuhun. Ensimmäisenä iltana se vaikuttaakin toimivan, mutta sen jälkeen en huomaa mitään eroa aiempaan. Viikonlopun illat ja yölläkin vauva huutaa kuin syötävä aina välillä, mutta rauhoittuu aina hetken päästä takaisin unille. Hankala kun ei tiedä mikä pienellä on hätänä.

Mahakaasuja pilkkova mömmö

Torstai yö on huippu, vauva herää kolmelta huutamaan eikä meinaa rauhoittua. Hyssytelessä ihmettelen alkkareiden yläosan märkyyttä, ja havaitsen että omakin haava on hässäkässä avautunut ja alkanut vuotaa. Partnerin yöunet jäävät vähän lyhyeksi, kun ensin pitää kursia mamma kokoon ja koittaa hyssyttää suoraa huutoa huutava pikkukaveri takaisin uneen. Lopulta päästään kaikki takaisin sänkyyn, ja vastaavia öitä ei onneksi tule uusia.

Viikonlopun jälkeen vauvan oireet onneksi helpottavat ainakin toistaiseksi.

Ensimmäinen viikko kotona

Vauva nukkuu ensimmäisen yön hyvin, on varmasti väsynyt kaikesta uudesta.

Heti seuraavana päivänä pitää tietysti lähteä kaupungille, ensinnäkin koska makaaminen riittää, ja toiseksi koska vauvalle ei ole riittävästi pieniä vaatteita. Tyyppi tykkää raapia naamaansa terävillä kynsillään, ja omistamme kokonaista yhden pitkähihaisen bodyn käsisuojilla. Erilliset tassusuojat pysyvät päällä noin 20 s, joten käännämme pari lastenvaateosastoa ylösalaisin etsiessämme käsisuojallisia vaatteita, jotka mielellään eivät ole vaaleansinisiä. Ilmeisesti muiden lapsilla ei ole tätä ongelmaa, sillä valikoima on käsittämättömän huono. Lisäksi joudun ostamaan uusia imetysrintsikoita (edelliset olivat kuitenkin liian pieniä), vähän lisää pulloja ja tutteja, äidinmaidonkorviketta sekä siteitä itselle ja vaippoja vauvalle.

Kätilö tulee kylään heti seuraavana päivänä kotiintulosta ja tulee sen jälkeen muutaman kerran joka päivä, ja sitten joka toinen. Hän tsekkaa vauvan, äidin haavoineen, puhdistaa napanuoran ja katsoo että kaikki on muuten kunnossa ja onko meillä kysymyksiä. Nännipihat ovat edelleen hätää kärsimässä imetyksestä, ja saan kätilöltä jotain homeopaattista voidetta. Parin päivän jälkeen alkaa tuntua, että tissini eivät usko homeopatiaan ja siirryn takaisin lanoliiniin. Marssitan myös partnerin apteekkiin etsimään Multi-Mam lappuja, joita sairaalassa annettiin vaikeille tapauksille. Ostamme myös nännihattuja, mutta ne ovat tietysti erilaisia kuin sairaalassa eikä tyyppi suostu juomaan niistä vaan saa raivarit kun maitoa ei tule riittävän nopeasti. Sen jälkeen sitten purraan hammasta ja syödään ilman hattuja.

Muuten tuore mamma on vähän kipeä. Sängyssä kääntyminen, nouseminen, kävely, vessanpytylle istuminen ja ylipäätään kaiken mahdollisen tekeminen on aika peestä. Lattialle tippuneet esineet saavat rauhassa pysyä siellä, ja alan kyseenalaistaa päätöstä kiinnittää vauvansänky omaan, kun sängystä ylös pääseminen on vauvan sängyn takia nyt entistä vaikeampaa. En tajua miten joku voi selvitä kotona yksin vauvan kanssa tällaisessa tilassa - onneksi partneri on lomalla! 

Nyt kyllä lonkkavaivaiset papatkin voittavat vauhdissa, kävely on niin hidasta että ei tahdo usko riittää että joskus olisi perillä! Kärryihin nojaaminen kuitenkin vähän auttaa, ja perjantaina pääsemme noin 20 min taistelun jälkeen kahville rantabulevardille (normaalisti matka kestää n. 5min). Kahviseuraksi saapunut partnerin pomo on vielä kokonainen, ja kurvaa paikalle polkupyörällä. Juttelemme synnystarinat ja vauva nukkuu mallikelpoisesti läpi perhepotrettien ja hitaiden siirtymien.

Muuten vauvan kaikki osat näyttävät toimivan. Se nukkuu, syö, kakkaa, on ehkä viisi minuuttia hereillä ja aloittaa saman kierron alusta. Yötkin se vetää pitkiä hirsiä ja alkaa heti syönnin jälkeen uudestaan nukkumaan. Tutin se sai jo sairaalatäteiltä rauhoittumisavuksi, ja lisämaidon antamista jatketaan koska kaveri on painorajan alapäässä eli kaikki hienot "ei pulloa tai tuttia ensimmäisinä viikkoina" periaatteet oli kipattu jo ennen kotiin saapumista. Hienoa, ei tarvitse itse kantaa huonoa omaatuntoa niiden rikkomisesta :D

Klinikkaelämää

Ensimmäisenä aamuna klinikalla hoitsu tulee tietysti tarkastamaan verenpaineet ja ottamaan verikokeet jo seiskalta. Eihän tässä ketään väsyttäisikään. Vauva nostetaan rinnalle ja viedään pesulle ja vaipan vaihtoon ilman kyselyjä. Yhdeltätoista hoitsu tulee sanomaan, että nyt tyttö noustaan ylös. Ja niinhän sitä noustaan, melkoisen ähinän ja puhinan kanssa. Aika kipeää tekee kävely ja vessanpytylle istuminen, sängyssä asennon vaihtamisesta puhumattakaan. Partneri tulee iltapäivällä sairaalaan ja otetaan perhepotretteja ja ilmoitetaan sukulaisille tulokkaasta. Tämän jälkeen taas uni maistuu, tosin kylkiasennosta vielä vain haaveillen.

Toisen päivän potretti ja vähemmän freesi mamma

Eka huonekaveri pääsee jo seuraavana päivänä kotiin, ja sitten saankin onneksi olla huoneessa yksin yhden yön. Toisena päivänä hoitsut näyttävät, mistä päin vaipanvaihtohuonetta erinäiset tarpeet löytyvät, ja saan alkaa hoitaa vauvaa itse. Tarjolla on ensi katsomalta vain vaaleansinisiä ja -punaisia bodeja, jotta sukupuoliluokittelu tulee varmasti selville. Omia vaatteita ei vielä saa käyttää, joten ei auta kuin purra hammasta.

Mahan kipua ei juuri särkylääkkeiltä huomaa jos makaa paikallaan, mutta jostain syystä kantapäät ovat selällään makaamisesta niin kipeät että ei tahdo nukuttua saada. Toisen päivän suihkun jälkeen saan onneksi kokoa isommat kompressiosukat, jotka helpottavat tilannetta hiukkasen. Myös nännipihat alkavat protestoida imetysrasitusta, ja saan käyttöön salvaa sekä tatit nännien suojaksi.

Kolmantena päivänä käydään fysioterapeutin kanssa läpi vauvan oikeat nostotekniikat, ja iltapäivällä käydään valokuvassa. Onneksi tässä vaiheessa olen tehnyt tarkemman tutkimusmatkan vaipanvaihtohuoneen varastoihin, ja löytänyt myös valkoisia vaatteita nurkkakaapista :D Sairaala (tai joku muu) kustantaa ammattivalokuvaajan ja yhden ilmaisen kuvan tulokkaasta. Myös perhepotretteja ja lisäkuvia voidaan ottaa lisämaksua vastaan. Kuvaus sattuu tosin pahaan väliin, ja vauva huutaa tauotta koko kuvauksen läpi väli-imetyksestä huolimatta. Noh, onneksi omatkin kuvat ovat ihan hyviä, ehkä vähän myöhemmin otetaan sitten lisää.

Viimeisenä iltana saan iltakäynnin lääkärin puhuttua ympäri päästämään minut seuraavana päivänä kotiin, jos onnistun nousemaan tasaiselta sängyltä ilman apua ylös. Normaalisti keisarin jälkeen kai sairaalassa pitäisi olla neljä yötä. Harjoittelen illan ja onnistun keksimään keinot nousta hammasta purren käyttämättä sängyn selkänojan nostoa apuna. Illalla huoneeseen tuodaan huonekaveri, joka on todella tunteellisessa tilassa ja selittää keisarinleikkauksen jokaisen yksityiskohdan siskolleen maratonpuhelussa, ja jolla lappaa vieraita yhtenään. Koti alkaa siis vaikuttaa entistä houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Oma pikkukaveri taas ei ole täysin tyytyväinen äidin maidontuotantotahtiin, joten neuvottelen iltaisin meille lisämaitoa hoitsuilta. He eivät millään usko, että kahden päivän ikäinen vesseli vetäisee kerralla 90 ml maitoa sisuksiin puklailematta, mutta sinne se vaan uppoaa. Isompi sisältäpäin kai :D

Käyn viimeisenä päivänä lääkärin tarkastuksessa, ja kaikki vaikuttaa hyvältä ja saan kotiinlähtöluvan. JES! Kahden maissa iltapäivällä partneri tulee hakemaan, ja vauva huutaa kuin syötävä joutuessaan turvaistuimeen. Meidän pitää vielä jättää alakerran vastaanottoon paperit vauvan syntymätodistusta varten (huudon säestämänä), ja sen jälkeen päästään lastaamaan huutava pakkaus auton perään.

Huutoa kestää onneksi noin kolme minuuttia siitä kun auto liikkuu, eli lopulta päästään kotiin ilman suurempaa draamaa.

Loppukaneetti - Naiset, teitä on huijattu!

Tai ainakin minua oli.

Oma ennakkokäsitys raskausajasta oli jokseenkin seuraavanlainen: Ensin oksennetaan vähintään kolme kuukautta (huonolla tuurilla koko raskausajan), sitten kärsitään selkäkivuista ja ihastellaan hyvin voivaa tukkaa, ja loput kolme kuukautta on vielä enemmän peestä kuin alun oksentelu. Silloin ei enää pysty liikkumaan mihinkään ja koko ajan olo on väsynyt, jalat ovat turvonneet, on nälkä muttei voi syödä koska mahaan ei mahdu juuri mitään ilman närästystä ja jatkuvasti lasketaan päiviä siihen, että taakasta pääsee eroon. Tähän tietysti liittyvät vielä kaikki ihanat kertomukset pakkolevosta, tunnemyrkyistä, huonosti nukutuista öistä kun vessaan pitää nousta joka viiden minuutin jälkeen ja vauva ei lopeta pallean potkimista jne. kauhutarinat. Tässä kärsimyskertomuksessa kaikki huipentuu ekstrakivuliaaseen synnytykseen, joka kestää ainakin 30h ja jonka jälkeen alakerta on niin ruvella, että normaalista seksielämästä tai tena ladyjen poisjätöstä voi enää vain haaveilla. Lisäksi narratiiviin ainakin meikäläisen päässä yhdistyy jokin kukkahattutäteily,jossa "kaikki on kuitenkin sen arvoista". Vauvan kasvua ja kehon muutoksia tarkastellaan päivittäin ja niistä halutaan toitottaa koko maailmalle koska se nyt vaan on ihanin asia maailmassa (muistaen silti mainita kaikista maailman vaivoista sivulauseessa).

En tällä kirjoituksella nyt mitenkään halua vähätellä niiden kokemuksia, joilla raskausaika on yhtä kärsimystä. Mutta en tajua, miten tämä narratiivi on päässyt meikäläisenkin standardikuvaksi raskausajasta, koska SE EI OLE TOTTA! Ainakaan minun kohdalla. Ja epäilen, että en ole ainut.

Alkuaika: Oksensin kerran, ja luulen että se johtui ihan mahataudista. Jos nyt jotain negatiivista pitää väkisellä kaivaa, olin tavallista väsyneempi muutaman viikon, mutta pystyin ottamaan päivätirsat joustavan työn takia eikä tämä minusta poikkea mitenkään "valvoin yöllä ja en saanut töissä mitään järkevää aikaan" tyyppisistä normaalin vireystilan muutoksista. Muuten en edes muistanut olevani jossain erikoistilassa ellei pieniä ruokavaliomuutoksia ota huomioon. Eikä niistäkään mitään suurempaa vaivaa ollut.

Keskiraskaus: En edelleenkään suurimmaksi osaksi muistanut olevani raskaana. Vauva alkoi potkia vk 18 lopussa, mutta eipä siitäkään mitään ongelmia ollut eikä se potkinut yöllä. Kun en juonut illalla paljoa, ei tarvinnut herätä vessaan. Liikuin normaalisti (okei, ei potkunyrkkeilytreenejä mutta salia, joogaa ja kävelyä - normaaliarkea). Ei tunnetilaheittelyitä. Ei kummallisia himoja. Ei ongelmaa matkustaa tai tehdä 10-12 h työpäiviä. Ei väsymystä. Normaalia arkea.

Loppuraskaus: Edelleen narratiivinen pettymys. Ei jalkojen turpoamista. Ei yhtään itkupotkuraivaria. Ei närästystä. Edelleen nukuin about 8 h yössä ja jos heräsin, pääsin nopeasti takaisin uneen. Edelleenkään ei tarvinnut herätä vessaan. Kävin lenkeillä. Kävin työmatkalla silloin kun juuri ja juuri sai vielä lentää ja hyvin jaksoin. Kävin neljän päivän roadtripilla muutama viikko ennen laskettua aikaa ilman ongelmia. Tein töitä vielä viikko ennen synnytystä ja jäin lomalle, koska niin kai kuuluu tehdä. En ollut kipeä, superväsynyt, turvoksissa, lopussa, turhautunut tai mitään muutakaan negatiivista. Ainoat elämää hankaloittavat asiat oli kenkien solmiminen, joka onnistui jos sai nostettua jalan tuolille, sekä sohvalta nousu ja sängyssä kääntyminen, jotka kestivät hieman tavallista kauemmin.

Synnytys: Kävin ennen synnytystä joogassa, laitoin ruokaa ja pesin pyykkiä. Supistukset olivat siedettäviä. Toki se tuntuu kun melonia tungetaan ulos jalkojen välistä, mutta paha päänsärky on kivuliaampi. Lisäksi on olemassa lääkkeitä. En itkenyt, huutanut, kironnut maailmaa tai päätöstä tehdä lasta kovien kipujen takia. Jopa partneri oli yllättynyt miten nopeasti koko homma meni, ja miten vähän tylsää sairaalassa oli synnytyksen aikana (oltiin varauduttu leffoilla ja kirjoilla). 9 h sairaalaan saapumisesta vauva oli ulkona, ja tätän aikaan sisältyi kahvittelu sairaalan ravintolassa.

Loppukadeetti: Kyllä, raskaus voi olla myös helppo. Älä usko kauhukertomuksia. Muu elämä jatkuu raskaudesta huolimatta ja siihen pystyy ottamaan osaa.

Synnytyskertomus

Limatulppa tulee pois torstaina, eli alan varoitella partneria että vauva saattaa tulla kohtapuoliin. Perjantaita vasten yöllä on muutamia kunnon supistuksia, yhteensä ehkä neljä. Ne ovat kuitenkin aika epäsäännöllisiä, ja alan supistuksen jälkeen aina uudestaan nukkumaan. Aamulla mietin, että mitähän tässä pitäisi tehdä, mutta olo on hyvä eikä supistuksia ole enää, joten lähden joogaan. Jooga menee hyvin ja jälkeenpäin olo on hyvä, tosin vähän väsynyt.

Mahatilanne ennen joogaa

Puolenpäivän jälkeen alkaa taas supistella. En ole ehtinyt laittaa ruokaa, joten kokkailen, pakkailen loppuja sairaalakamoja ja laitan kämppää valmiiksi samalla kun kirjailen supisteluaikoja ylös. Yhdeltä alkaa näyttää, että supparit tulevat aika säännöllisesti, joten laitan partnerille viestin, että koittaa selviytyä parin tunnin sisään kotiin. Syön ja soitan puolen tunnin päästä perään, että taitaakin olla vähän enemmän kiire, kun suppareita tulee jo kuuden minuutin välein.

Insinöörin supistuslaskuri

Jossain vaiheessa partneri ilmaantuu paikalle ja pakataan mukaan vielä vähän lisää ruokaa ja latureita. Automatkan aikana on onneksi vain yksi supistus, joka sattuu luojan kiitos suoralle katuosuudelle! Sairaalassa käppäilemme hitaasti yläkertaan ja pääsemme lopulta synnytyspolille neljän jälkeen. CTG:n jälkeen viideltä kohdunsuu on kolme senttiä auki. Tutkimukset ovat vähän viivästyneet, sillä jostain syystä minut on edellisen käynnin jälkeen siirretty sairaalan arkistoon aktiivisena pitämisen sijasta, eli kaikki järjestelmään kirjaukset pitää tehdä uudestaan. Supistukset ovat vielä siedettäviä, joten lähdetään käyttämään partneria syömässä sairaalan kahvilassa, että hän jaksaa yön yli. Seuraava tutkimus on vasta kahdeksalta, jolloin kohdunsuu on jo kahdeksan senttiä auki. 

Pikkuhiljaa supistukset alkavat ottaa vähän enemmän keskittymistä, joten kysyn ensimmäistä kertaa kipulääkettä. Neuvottelemme sopivasta ratkaisusta hoitajan kanssa, ja saan ensikokeiluna tipalla kipulääkettä. Tippaa ja CTG:ta varten pitää maata, ja supistusten ottaminen makuuasennossa ei ole enää varsinaisesti kivaa. Koko hässäkkä kestää varmaan tunnin, ja ysiltä kohdunsuu ei ole avautunut yhtään lisää ja supistukset harventuvat. Tässä vaiheessa pyydetään anestesialääkäri paikalle epiduraalia varten, sillä hoitajalla on fiilis että taidan tarvia oksitosiinia supistusten voimistamiseksi. Anestesialääkäri tuhisee takana, eikä meinaa millään saada neulaa luiden välistä. Lopuksi hän siirtyy seuraavaan nikamaväliin, ja sitten viimein onnistaa. Kipua ei oikeastaan epiduraalista tunnu, ainakaan verrattuna supistuksiin jotka nekin ovat yllättävän siedettäviä odotuksiin nähden. 

Epiduraali-episodi, tai PDA kuten hommaa täällä kutsutaan, kestää yhteensä taas varmaan 40 min. Tämän jälkeen jo hymyilyttää – taivaallinen olo kun supistukset tuntuvat vain pienenä paineena eikä tarvitse jännittää. Syökäisen vähän leipää ja juon lisää vettä, olo on aika hyvä ja partnerikin sanoo, että näytän aika eriltä kuin aiemmin. Tosin nyt ongelmana on, että supistukset harvenivat entisestään. Hoitaja laittoi oksitosiinia tippumaan, mutta vaikutus ei ole kovin toivottu. Epiduraalin ja oksitosiinin jälkeen vauvan pulssi laskee supistuksessa 80 bpm tuntumaan (normaali 120) ja vaikka se toipuu pulssin laskusta hyvin, ei tämä tietenkään ole hyvä merkki. Myöskään viimeinen 2cm avautuminen ei ole tapahtunut, eikä vauva edelleenkään ole kääntynyt ultran mukaan oikeaan asentoon ponnistusvaihetta varten. Tilannetta seuraillaan, ja lopulta puolen yön ja ylilääkärin neuvottelun jälkeen päädytään keisariin. Saan sairaalapaidan päälle, lisää nestettä ja epiduraalia selkään jätetyn kanyylin kautta sisään, ja sitten mennään.

Parnerikin saadaan vihreisiin sairaalavaatteisiin, minun ja mahan väliin lyödään verho, ja kymmenessä minuutissa vauva on ulkona. Operaatiosta en pientä paineen tunnetta lukuun ottamatta tunne mitään. Porukkaa on kuin pipoa ja homma vaikuttaa ammattitaitoiselta, tosin ilmeisesti leikkaava lääkäri olisi ennemmin nukkunut kuin tullut hätäsektioon, mutta pääasia että homma hoidetaan hyvin. Haavasta kalastettu vauva käy meille näytillä ja viedään pesulle ja testaukseen, ja partneri saa sen syliin siksi aikaa kun minua kursitaan kasaan. Olihan se aika jännä nähdä että mahasta löytyi oikeasti elävä pieni ihminen! Ensimmäiseltä minuutilta tulee 9 AGPAR-pistettä, ja seuraavalta jo täysi kymppi.

Olen jo aika sekaisin kaikista lääkkeistä, ja kun operoiva lääkäri käy selittämässä operaation kulusta, en ymmärrä enää mitään. Onneksi enemmän sairaalasaksaa puhuva ja vähemmän lääkitty partneri on paremmassa kunnossa, ja kertoo että ilmeisesti mitään suurempaa estettä vauvan kääntymiselle ei ollut. Istukka oli reunastaan vähän revennyt, joka ilmeisesti vaikutti vauvan ravinnon- ja hapensaantiin supistuksissa. Istukka oli kuulemma jo aika kalkkeutunut, joten oli hyvä aika vauvan tulla ulos. Heti kun päästään huoneeseen vauvan sai jo rinnalle, ja kymmenen minuutin makoilun jälkeen se alkaa jo hamuta tissille. Imetys onnistui hyvin, ja sen jälkeen minut kärrättiin osastolle partnerin kanniskellessa tavarat perässä.

Osastolla vauva ei tykkää rauhoittua. Nenän siivouksen ja muutaman muun kikan yrittämisen jälkeen se puklaa kertaalleen lapsivettä hoitajan olkapäälle, ja alkaa sitten nukkua tyytyväisenä niin kauan, kuin saa olla rintakehäni päällä. Viiden maissa pääsemme kaikki nukkumaan, tosin perhehuoneita ei ollut vapaana eli partneri joutuu vielä ajelemaan kotiin.

Kaiken kaikkiaan hyvä kokemus, keisariin joutuminenkaan ei harmittanut kun kaikki meni lopulta hyvin ja terve lapsi on ulkona. Avustava kätilö oli huippusympaattinen ja tukeva, ja auttoi oikean hengitystekniikan löytämisessä ja keskittymisessä. Käytin epiduraaliin asti TENS-laitetta, josta koin olevan superpaljon apua. Välillä supistusten alkaessa en kerennyt painaa boostia päälle (supistusasetus), ja huomasin että supistus tuntui vaikeammalta ilman TENS-apua. Ei todellakaan mikään turhake!

Nyt sitten vauva-arkeen tutustumaan!