Tekniikkaa, tehoshoppailua ja suklaata

Teknisesti orientoituneen ystäväpariskunnan viikonloppuvierailulla ainoa ajateltavissa oleva kohde oli tietysti tekniikan museo. Reilun tunnin ajomatkan päässä Darmstadtista sijaitseekin näppärästi Sinsheimin ja Speyerin tekniikan museot, joista Concorden houkuttelemina valitsimme Sinsheimin.

Sinsheim tarjoaa viisi hallillista autoja ja moottoripyöriä, armeijan kalustoa, junia, sukellusveneitä, lentokoneita, helikoptereita ja kaikkia ajateltavissa olevia moottorillisia ja moottorittomia liikkumavälineitä. Lisäksi museossa on viiden kerroksen korkuinen IMAX 3D-leffateatteri, sekä katolla Concorde, Tupolev ja muita "pikku"koneita.

Leffalipun sisältävä pääsymaksu oli aikuiselta 19 e, ja opaskirjanen kustansi päälle 3 e. Opaskyltit olivat englanniksi ja saksaksi. Kiersimme klassikkoauto- ja armeijan kalustonäyttelyä ensimmäiset puolitoista tuntia kahdessa ensimmäisessä hallissa. Nähtävää oli niin paljon, että kaikkeen oli mahdotonta perehtyä. Tavaraa oli kahdessa kerroksessa, sekä katto täynnä lentovälineitä - kaikki erinomaisesti esillä, puunattuna ja kyltitettynä.

Välissä tankkasimme itsellekin vähän energiaa koneeseen museon lounaskahvilassa, ja jatkoimme formula- ja ralliautonäyttelyn läpi kohti kattoa. Concorde ja Tupolev oli sijoitettu vierekkäin museon katolle, ja molempiin koneisiin pääsi sisälle. Asiaan vihkiytymättömille tiedoksi, että Concorde ja Tupolev ovat ainoita matkustajakäytössä olleita yliäänikoneita, molemmat otettu käyttöön 70-luvulla ja Concorde lensi viimeisen lentonsa 2003. Vertailun vuoksi, nopein lento Concordella Heathrowsta New Yorkin JFK:lle kesti 2 tuntia 52 minuuttia, kun nykykoneilla se vie vähintään 7 h 30 min. Kunnioitettavaa insinööriosaamista vuosikymmenten takaa! Molempiin koneisiin pääsi sisälle ja katsomaan ohjaamoa muoviseinän takaa.

Concorden ohjaamo vasemmalla, on siinä ollut lentäjällä tekemistä nappien kanssa.

Tässä vaiheessa alkoi iskeä tietoähky, ja suuntasimme leffaan. Luontoleffa oli tietysti puhuttu saksaksi, mutta vierailijat kuulostivat silti olevan tyytyväisiä antiin. Isohan se kangas oli, mutta pieni harmitus tuli 3D-lasien huonolaatuisuudesta. Kiva välipysähdys kuitenkin katselun lomassa.

Koska vierailla oli kenkien tarvetta, pyörähdimme takaisin Wertheim Village -outletkylän kautta. Eccon outlet-myymälä löytyi heti ja uusien kesäkenkien kanssa suuntasimme kylän vieressä olevan suklaatehtaan myymälän kautta kotiin. Tehokas päivä jatkui vielä Frankfurtin pikakierroksella, ja sitten oltiinkin kohtuullisen kypsiä kaatumaan sänkyyn. Kiitos vieraille! Seuraavat teknisesti orientoituneet vieraat voisivat viedä minut vaikkapa Speyerin tekniikan museoon, jossa esillä on avaruussukkula :)

Vielä muutama herkkupala kierrokselta loppuun.

Alppeilua

Kun noita huippuja nyt tuossa naapurissa kasvaa, niin ajateltiin työkavereiden kanssa käydä kokeilemassa vähän isommassa mäessä laskemista.
Myin Suomesta poismuuttaessa laudan kenkineen uuteen kotiin ja ajattelin, että minäpäs tyttö kokeilen, miltä se tuntuu tulla mäkeä alas 12 vuoden tauon jälkeen ihan suksipelillä.

Edellisenä viikonloppuna ennen lähtöä käytiin testailemassa laskukuntoa lähimmällä mäellä Schwarzwaldin Feldbergissa, jonne on ainoastaan vajaa kolmen tunnin ajomatka. Otimme kolmen tunnin lipun, joka ajomatkoineen riitti laskupäivän pituudeksi aivan mainiosti. Rinteet olivat aamupäivästä hyvässä kunnossa ja niitä oli riittävästi, eikä porukkaakaan ollut liikaa. Iltapäivää kohti rinteet alkoivat pehmetä ja muutama kuperkeikkakin tuli heitettyä, mutta laskuja sai alle kuitenkin sen verran, että uskalsi ottaa sukset alle Alpeille.

Feldbergia, kiva kohde päivän-parin lämmittelylaskuille

Alpeille meillä oli varattuna edukas ja laadukas yhteismökki. Porukan seuraavaksi nuorin oli allekirjoittanutta reilun 20 vuotta vanhempi, mutta hyvin meidän nuoriso-osasto pysyi mummojen vauhdissa. Kohteena oli Sveitsin Verbier, tai siis sen ympärillä olevan neljän laakson alue. Ruuat ostettiin Saksan puolelta mukaan koko pitkäksi viikonlopuksi ja suksetkin vuokrattiin Darmstadtin vuokraamosta, koska paikalliset vuokrat näyttivät hipovan taivaita. Mennessä taisimme viettää autossa reilun kuutisen tuntia, eli ei ollenkaan paha.

Ensimmäinen laskupäivä perjantaina oli unelma! Pilvetön taivas ja täydellisessä kunnossa olevat rinteet. Matkailimme nuoriso-osaston voimin alueen korkeimmalle huipulle, Mont Fortille ja otimme pakolliset kuvat 3330 metrissä. Huipulta pääsi laskemalla alas, joka tietysti piti tehdä kun nyt paikalla oltiin. Rinne ei näyttänyt päältä katsoessa pahalta, mutta oli kuitenkin niin jyrkkä että sinne ei rinnekoneella päässyt. Kumpareikkoa tultiin kuitenkin alas varmaan puoli tuntia, ja olitiinhan sitä poikki kun päästiin hoidetun rinteen puolelle! Siitä laskimme vielä samaa kyytiä alas Verbieriin, ja yhteensä tätä yhtä laskua taisi tulla kymmenkunta kilometriä.
Verbierissä päädyimme sitten umpikujaan, koska yksi hissi oli suljettuna. Kävely suksien ja monojen kanssa ei ollut enää vaihtoehto, mutta onneksi lähibaarin tarjoilija opasti meidät ilmaiseen skibussiin. Matkailimme takaisin lähtöpaikkaan bussien lisäksi lähinnä kabiinihisseillä, koska molemmat tunnistivat laskemisen kohtuullisen vaaralliseksi hommaksi puurojaloilla. Mahtavan päivän jälkeen kaaduimme autoon ja vierimme siitä oikeaan suomalaiseen saunaan. Aah!

Näkymiä Mont Fortin huipulta. Rinne lähtee oikealta

Vielä tässä vaiheessa hymyilyttää..

Tuosta sitä tultiin alas! Huh ja wau :D

Seuraava päivä laskettiinkin sitten pilvessä. Kävimme retkeilemässä Nendazin puolella ja vesisateen takia alarinteet olivat aika pehmeitä. Ylhäällä taas lumisateessa ja sumussa näkyvyys oli välillä 2-5 m luokkaa - ei sekään mikään miellyttävä kokemus. Palailimme retkeltä laskien ja huonon näkyvyyden takia tulimme loppumatkat hisseillä alaspäin.

Siirtorinteitä laskettiin kepiltä toiselle, ja välillä seuraavaa keppiäkään ei näkynyt. Kollega näytti illalla auringonpaisteista kuvaa sirtorinteestä, jossa kapean väylän toinen laita on pystysuora pudotus Todettiin, että olipa hyvä kun ei tiedetty tuota laskiessa :D

Kaikin puolin reissu oli ihana ja antoisa, syötyä tuli aivan liikaa ja lihaksetkaan eivät tulleet kipeiksi. Ei siis muuta kuin ensi vuoden reissuja suunnittelemaan!

Niistä huonommista päivistä

"No miten siellä Saksassa menee"
"No ihan hyvin kiitos, kaikki on aina ihan p***leen TÄYDELLISTÄ ja IHANAA!"

In your dreams, honey. Tai no välillä onkin. Ja sitten on niitä toisenlaisia hetkiä.

Ne on niitä hetkiä, kun on onnistunut tekemään töissä seitsemän erilaista virhettä maanantain aikana ja ei saa kumpaakaan niistä ihmisistä puhelimella kiinni, jotka ehkä jaksaisi kuunnella avautumisen aiheesta "Miksi olen maailman paskin projektipäällikkö".

Ne on niitä hetkiä, kun hoksaa että siitä on itse asiassa viikko, kun joku on kysynyt mitä kuuluu ja ollut oikeasti kiinnostunut vastauksesta (luultavasti Äiskä edellisenä sunnuntaina, kiitos <3).
Ja niitä kun miettii sunnuntaina että olispa ihana kun joku tulis kahville tai leffaseuraksi mutta hoksaa, ettei ole ketään kelle soittaa.

Ja sitten on se yhdeksän tunnin matkustus pois Suomesta, jolloin on aikaa miettiä että mikä minulla on vikana päässä hylätessäni kaikki rakkaat, tukiverkoston ja ihmiset joiden elämään osallistumalla ja joita auttamalla voisin tuntea itseni arvokkaaksi ja rakastetuksi.

Onneksi tämä ei ole ensimmäinen kerta kun lähdetään rakentamaan kaikki alusta.
Kokemus kertoo, että sosiaalinen verkosto rakentuu kyllä pikkuhiljaa kun jaksaa yrittää. Että rakkaat ovat siellä, olipa välimatka mikä tahansa. Että olotila kestää korkeintaan kaksi tuntia, ja sitten sitä taas muistaa että maailma on oikeastaan aika mukava paikka ja sitähän on oikeastaan aika onnellinen kun saa taapertaa täällä ja kokeilla erilaisia juttuja.

Mutta ei se aina helppoa ole. Työn perässä muutto tarkoittaa ainakin minulla vähäksi aikaa sitä, että oma arvo määrittyy lähinnä työn kautta. Onnistumisen kokemuksia ei saa vielä muualta, koska harrastuksia tai sosiaalisia piirejä ei ole ehtinyt rakentua. Päälle vielä huono omatunto Suomen piirien hylkäämisestä. Vaikka töissä ei menisi kaikki putkeen, pitäisi iltaisin jaksaa olla iloinen ja sosiaalinen, jotta saisi sosiaaliset ympyrät täällä rakennettua ja vakuutella kotimaahan päin, että ei teitä ole unohdettu. Siinäpäs vasta toimiva yhtälö!

Uuden työn opettelu vieraalla kielellä ja vieraassa työkulttuurissa on aika vaikeaa ja väsyttävää. Kun aloin käyttämään helmikuun alusta työkielenä pääsääntöisesti saksaa, olin kaksi kuukautta niin puhki, että muistutin loppuviikosta lähinnä zombia. Nyt ollaan siirrytty rytmiin, jossa maanantaina ollaan pohjalla, koska silloin tajuaa miten paljon työkuormaa on viikoksi ja miten vähän hoidettavista asioista oikeasti ymmärtää. Fiilis paranee pikkuhiljaa perjantaita kohti, jolloin voi jo vähän juhlia voittajafiilistä, koska suurin osa asioista on hoidettu ja yleensä pienistä kommelluksista huolimatta jopa kohtuullisen menestyksekkäästi. Vielä ei olla päästy tilanteeseen, jossa tuntisin halua yrittää hurmata paikallisia vieraita ihmisiä rakastettavalla persoonallani iltaisin, jotta ne jaksaisi kuunnella maanantaiavautumisia .. mutta ehkä jo kohta.. (pahoittelut Suomen pään avautumisten vastaanottajille!)

Summa summarum - en missään nimessä kadu lähtöä, mutta minusta myös homman kääntöpuolista pitää voida puhua. Ja kyllä, elämä on silti aika ihanata :)