"No miten siellä Saksassa menee"
"No ihan hyvin kiitos, kaikki on aina ihan p***leen TÄYDELLISTÄ ja IHANAA!"
In your dreams, honey. Tai no välillä onkin. Ja sitten on niitä toisenlaisia hetkiä.
Ne on niitä hetkiä, kun on onnistunut tekemään töissä seitsemän erilaista virhettä maanantain aikana ja ei saa kumpaakaan niistä ihmisistä puhelimella kiinni, jotka ehkä jaksaisi kuunnella avautumisen aiheesta "Miksi olen maailman paskin projektipäällikkö".
Ne on niitä hetkiä, kun hoksaa että siitä on itse asiassa viikko, kun joku on kysynyt mitä kuuluu ja ollut oikeasti kiinnostunut vastauksesta (luultavasti Äiskä edellisenä sunnuntaina, kiitos <3).
Ja niitä kun miettii sunnuntaina että olispa ihana kun joku tulis kahville tai leffaseuraksi mutta hoksaa, ettei ole ketään kelle soittaa.
Ja sitten on se yhdeksän tunnin matkustus pois Suomesta, jolloin on aikaa miettiä että mikä minulla on vikana päässä hylätessäni kaikki rakkaat, tukiverkoston ja ihmiset joiden elämään osallistumalla ja joita auttamalla voisin tuntea itseni arvokkaaksi ja rakastetuksi.
Onneksi tämä ei ole ensimmäinen kerta kun lähdetään rakentamaan kaikki alusta.
Kokemus kertoo, että sosiaalinen verkosto rakentuu kyllä pikkuhiljaa kun jaksaa yrittää. Että rakkaat ovat siellä, olipa välimatka mikä tahansa. Että olotila kestää korkeintaan kaksi tuntia, ja sitten sitä taas muistaa että maailma on oikeastaan aika mukava paikka ja sitähän on oikeastaan aika onnellinen kun saa taapertaa täällä ja kokeilla erilaisia juttuja.
Mutta ei se aina helppoa ole. Työn perässä muutto tarkoittaa ainakin minulla vähäksi aikaa sitä, että oma arvo määrittyy lähinnä työn kautta. Onnistumisen kokemuksia ei saa vielä muualta, koska harrastuksia tai sosiaalisia piirejä ei ole ehtinyt rakentua. Päälle vielä huono omatunto Suomen piirien hylkäämisestä. Vaikka töissä ei menisi kaikki putkeen, pitäisi iltaisin jaksaa olla iloinen ja sosiaalinen, jotta saisi sosiaaliset ympyrät täällä rakennettua ja vakuutella kotimaahan päin, että ei teitä ole unohdettu. Siinäpäs vasta toimiva yhtälö!
Uuden työn opettelu vieraalla kielellä ja vieraassa työkulttuurissa on aika vaikeaa ja väsyttävää. Kun aloin käyttämään helmikuun alusta työkielenä pääsääntöisesti saksaa, olin kaksi kuukautta niin puhki, että muistutin loppuviikosta lähinnä zombia. Nyt ollaan siirrytty rytmiin, jossa maanantaina ollaan pohjalla, koska silloin tajuaa miten paljon työkuormaa on viikoksi ja miten vähän hoidettavista asioista oikeasti ymmärtää. Fiilis paranee pikkuhiljaa perjantaita kohti, jolloin voi jo vähän juhlia voittajafiilistä, koska suurin osa asioista on hoidettu ja yleensä pienistä kommelluksista huolimatta jopa kohtuullisen menestyksekkäästi. Vielä ei olla päästy tilanteeseen, jossa tuntisin halua yrittää hurmata paikallisia vieraita ihmisiä rakastettavalla persoonallani iltaisin, jotta ne jaksaisi kuunnella maanantaiavautumisia .. mutta ehkä jo kohta.. (pahoittelut Suomen pään avautumisten vastaanottajille!)
Summa summarum - en missään nimessä kadu lähtöä, mutta minusta myös homman kääntöpuolista pitää voida puhua. Ja kyllä, elämä on silti aika ihanata :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti