Synnytyskertomus

Limatulppa tulee pois torstaina, eli alan varoitella partneria että vauva saattaa tulla kohtapuoliin. Perjantaita vasten yöllä on muutamia kunnon supistuksia, yhteensä ehkä neljä. Ne ovat kuitenkin aika epäsäännöllisiä, ja alan supistuksen jälkeen aina uudestaan nukkumaan. Aamulla mietin, että mitähän tässä pitäisi tehdä, mutta olo on hyvä eikä supistuksia ole enää, joten lähden joogaan. Jooga menee hyvin ja jälkeenpäin olo on hyvä, tosin vähän väsynyt.

Mahatilanne ennen joogaa

Puolenpäivän jälkeen alkaa taas supistella. En ole ehtinyt laittaa ruokaa, joten kokkailen, pakkailen loppuja sairaalakamoja ja laitan kämppää valmiiksi samalla kun kirjailen supisteluaikoja ylös. Yhdeltä alkaa näyttää, että supparit tulevat aika säännöllisesti, joten laitan partnerille viestin, että koittaa selviytyä parin tunnin sisään kotiin. Syön ja soitan puolen tunnin päästä perään, että taitaakin olla vähän enemmän kiire, kun suppareita tulee jo kuuden minuutin välein.

Insinöörin supistuslaskuri

Jossain vaiheessa partneri ilmaantuu paikalle ja pakataan mukaan vielä vähän lisää ruokaa ja latureita. Automatkan aikana on onneksi vain yksi supistus, joka sattuu luojan kiitos suoralle katuosuudelle! Sairaalassa käppäilemme hitaasti yläkertaan ja pääsemme lopulta synnytyspolille neljän jälkeen. CTG:n jälkeen viideltä kohdunsuu on kolme senttiä auki. Tutkimukset ovat vähän viivästyneet, sillä jostain syystä minut on edellisen käynnin jälkeen siirretty sairaalan arkistoon aktiivisena pitämisen sijasta, eli kaikki järjestelmään kirjaukset pitää tehdä uudestaan. Supistukset ovat vielä siedettäviä, joten lähdetään käyttämään partneria syömässä sairaalan kahvilassa, että hän jaksaa yön yli. Seuraava tutkimus on vasta kahdeksalta, jolloin kohdunsuu on jo kahdeksan senttiä auki. 

Pikkuhiljaa supistukset alkavat ottaa vähän enemmän keskittymistä, joten kysyn ensimmäistä kertaa kipulääkettä. Neuvottelemme sopivasta ratkaisusta hoitajan kanssa, ja saan ensikokeiluna tipalla kipulääkettä. Tippaa ja CTG:ta varten pitää maata, ja supistusten ottaminen makuuasennossa ei ole enää varsinaisesti kivaa. Koko hässäkkä kestää varmaan tunnin, ja ysiltä kohdunsuu ei ole avautunut yhtään lisää ja supistukset harventuvat. Tässä vaiheessa pyydetään anestesialääkäri paikalle epiduraalia varten, sillä hoitajalla on fiilis että taidan tarvia oksitosiinia supistusten voimistamiseksi. Anestesialääkäri tuhisee takana, eikä meinaa millään saada neulaa luiden välistä. Lopuksi hän siirtyy seuraavaan nikamaväliin, ja sitten viimein onnistaa. Kipua ei oikeastaan epiduraalista tunnu, ainakaan verrattuna supistuksiin jotka nekin ovat yllättävän siedettäviä odotuksiin nähden. 

Epiduraali-episodi, tai PDA kuten hommaa täällä kutsutaan, kestää yhteensä taas varmaan 40 min. Tämän jälkeen jo hymyilyttää – taivaallinen olo kun supistukset tuntuvat vain pienenä paineena eikä tarvitse jännittää. Syökäisen vähän leipää ja juon lisää vettä, olo on aika hyvä ja partnerikin sanoo, että näytän aika eriltä kuin aiemmin. Tosin nyt ongelmana on, että supistukset harvenivat entisestään. Hoitaja laittoi oksitosiinia tippumaan, mutta vaikutus ei ole kovin toivottu. Epiduraalin ja oksitosiinin jälkeen vauvan pulssi laskee supistuksessa 80 bpm tuntumaan (normaali 120) ja vaikka se toipuu pulssin laskusta hyvin, ei tämä tietenkään ole hyvä merkki. Myöskään viimeinen 2cm avautuminen ei ole tapahtunut, eikä vauva edelleenkään ole kääntynyt ultran mukaan oikeaan asentoon ponnistusvaihetta varten. Tilannetta seuraillaan, ja lopulta puolen yön ja ylilääkärin neuvottelun jälkeen päädytään keisariin. Saan sairaalapaidan päälle, lisää nestettä ja epiduraalia selkään jätetyn kanyylin kautta sisään, ja sitten mennään.

Parnerikin saadaan vihreisiin sairaalavaatteisiin, minun ja mahan väliin lyödään verho, ja kymmenessä minuutissa vauva on ulkona. Operaatiosta en pientä paineen tunnetta lukuun ottamatta tunne mitään. Porukkaa on kuin pipoa ja homma vaikuttaa ammattitaitoiselta, tosin ilmeisesti leikkaava lääkäri olisi ennemmin nukkunut kuin tullut hätäsektioon, mutta pääasia että homma hoidetaan hyvin. Haavasta kalastettu vauva käy meille näytillä ja viedään pesulle ja testaukseen, ja partneri saa sen syliin siksi aikaa kun minua kursitaan kasaan. Olihan se aika jännä nähdä että mahasta löytyi oikeasti elävä pieni ihminen! Ensimmäiseltä minuutilta tulee 9 AGPAR-pistettä, ja seuraavalta jo täysi kymppi.

Olen jo aika sekaisin kaikista lääkkeistä, ja kun operoiva lääkäri käy selittämässä operaation kulusta, en ymmärrä enää mitään. Onneksi enemmän sairaalasaksaa puhuva ja vähemmän lääkitty partneri on paremmassa kunnossa, ja kertoo että ilmeisesti mitään suurempaa estettä vauvan kääntymiselle ei ollut. Istukka oli reunastaan vähän revennyt, joka ilmeisesti vaikutti vauvan ravinnon- ja hapensaantiin supistuksissa. Istukka oli kuulemma jo aika kalkkeutunut, joten oli hyvä aika vauvan tulla ulos. Heti kun päästään huoneeseen vauvan sai jo rinnalle, ja kymmenen minuutin makoilun jälkeen se alkaa jo hamuta tissille. Imetys onnistui hyvin, ja sen jälkeen minut kärrättiin osastolle partnerin kanniskellessa tavarat perässä.

Osastolla vauva ei tykkää rauhoittua. Nenän siivouksen ja muutaman muun kikan yrittämisen jälkeen se puklaa kertaalleen lapsivettä hoitajan olkapäälle, ja alkaa sitten nukkua tyytyväisenä niin kauan, kuin saa olla rintakehäni päällä. Viiden maissa pääsemme kaikki nukkumaan, tosin perhehuoneita ei ollut vapaana eli partneri joutuu vielä ajelemaan kotiin.

Kaiken kaikkiaan hyvä kokemus, keisariin joutuminenkaan ei harmittanut kun kaikki meni lopulta hyvin ja terve lapsi on ulkona. Avustava kätilö oli huippusympaattinen ja tukeva, ja auttoi oikean hengitystekniikan löytämisessä ja keskittymisessä. Käytin epiduraaliin asti TENS-laitetta, josta koin olevan superpaljon apua. Välillä supistusten alkaessa en kerennyt painaa boostia päälle (supistusasetus), ja huomasin että supistus tuntui vaikeammalta ilman TENS-apua. Ei todellakaan mikään turhake!

Nyt sitten vauva-arkeen tutustumaan!